Hatturasia blogi

Me ollaan käyty viimeisen parin viikon aikana jo monta kertaa lintutornilla, joka on kävelymatkan päässä meiltä. Sopivan pituinen lenkki lapsen kanssa, ja niin ihanat maisemat! Olin jo unohtanut koko paikan, mutta onneksi muistui mieleen.

Toistaiseksi täällä on ollut rauhallista. Välillä ei tule ketään vastaan, ja enimmillään tullut max. 2-3 ihmistä. Eli hyvin pystyy pitämään turvavälit! 🙂 Tykkään siitä meidän vakio metsälenkistä tosi paljon, mutta ollaan menty sitä jo niin monta kertaa, että alkaa välillä jo kyllästyttää. Kiva vaihdella reittiä.

Nuo tornin portaat on tosi jyrkät! Tarkkana saa olla, kun niissä mennään. Onneksi on kaiteet, mistä pitää kiinni, jos alkaa huimaamaan (minua välillä huimaa). Tornista näkyy hienosti järvelle, ja koko alueelle. Pikku murulla on aina kiikarit mukana, ja niillä bongaillaan lintuja. Viimeksi nähtiin joutsen. <3 Myös telkkä, sorsia & lokkeja nähty paljon.

Minä yritin ottaa kuvia kiikareiden ”takaa” 🙂 Ei niistä nyt kovin tarkkoja tullut, mutta ihan hauskoja.

Koulutehtävissä oli aiheena piirtää järvimaisema, ja sinne vesilintuja. Nämä retket sopi siis täydellisesti viime viikon ohjelmaan. Mietin alkuun, että olisi pakattu piirustusvälineet & vesivärit mukaan, mutta sitten säässä tulikin täyskäännös – takatalvi? Päätimme sittenkin tehdä maalauksen kotona. Ehkä kesällä mennään tänne maalaamaan. 🙂

Muistatteko, kun pari viikkoa sitten me muovailtiin käsityötunneilla savesta lintuja? Ja myöhemmin vielä maalattiin ne. Minun pikkusiskolla oli viime viikolla syntymäpäivä, ja hän sai meiltä lahjaksi mm. tällaisen tytön tekemän sinisen lintu-kaulakorun. Kyllä oli täti onnellinen lahjasta. <3 Hän jos kuka arvostaa itse tehtyjä lahjoja.

Kivaa viikonloppua!

<3:lla

Tiina

Jälleen yksi viikko takana. Olen ylpeä pikku murusta; tosi hienosti teki kaikki tehtävät, ja ylimääräistäkin. Juteltiin tänään siitä, miltä on tuntunut olla kotikoulussa? Vastaus oli; ”Kivalta!!”. Kotona opiskelussa on edelleen kuulemma parasta se, että täällä ei ole sitä hälinää. Koulussa täytyy pitää välillä kuulosuojaimia (kyllä, luit ihan oikein). Tehtäviä saa tehdä nyt kuulemma ”ihanassa rauhassa”. Kun kysyin, mikä koulussa opiskelussa on parasta? Vastaus oli; ”Ope!!” <3 ” Niin, ja tietenkin kaverit!”.

Parhaan kamun kanssa on pidetty tälläkin viikolla yhteyttä. Tytöt moikkailivat taas toisiaan turvavälin päästä yhtenä iltana. Videopuheluissa & puheluissa on leikitty ”salaista kerhoa” yms. Kikatusta ja käkätystä.. hupsuttelua.. riehumista.. Kaikkea tuota (ihanaa) voi onneksi tehdä myös etänä. Vaikka ei se toki sama asia ole, kuin olla kasvotusten.

Tämän viikon käsityö-tehtävä oli muovailla savesta lintu. Kässää oli jo eilen, mutta meillä ei silloin ollut savea, joten jätettiin linnun muovailu tälle päivälle. Sen sijaan tytär halusi tehdä kivistä peikkoja. Niistä tulikin hauskan näköisiä veijareita! Ja nyt peikoilla on oma maja yms. parvekkeella. Täytyy keräillä lisää kiviä, niin saadaan oikea peikkoperhe.

Tänään päästiin saven kimppuun. Meillä innostuttiin muovailusta taas niin kovasti, että linnun lisäksi tyttö teki pienen kulhon, ja lintu-kaulakorun. Iso lintu on kuulemma isille, ja minulle on tuo kulho & koru. Nämä ei ole vielä valmiita, vaan laitettiin kuivumaan. Sen jälkeen tarkoitus on maalata kaikki.

Kun kouluhommat saatiin tältä viikolta pakettiin, me laitettiin korvapuustit uuniin. 🙂 Ulkona on ollut tänään niin kenkku sää, että siellä ei viihdytty pakollista kauppareissua pidempään. Lämpimässä sohvannurkassa oli kiva kuunnella sateen ropinaa.. ja syödä PULLAA! 😀

Hyvää viikonloppua!

<3:lla

Tiina

Kerroin tyttärelle meneillään olevasta lukuviikosta (05.- 11.04.2021). Myös koulutehtäviin liittyi enemmän lukemista, teemaan sopien. Aapisessa oli juttua kirjastoista, ja sivun kysymyksissä pohdittiin; minne voisi perustaa kirjaston? Pikku muru keksi monta hyvää ehdotusta (koulu, vanhainkoti, työpaikat..) ja inspiroitui niin, että perusti hetkessä oman kirjaston huoneeseensa.

”KENGULAN KIRJASTO”

Tässä kirjastossa onkin erittäin hyvä palvelu! Ystävällinen & iloinen kirjastonhoitaja kertoo aktiivisesti uusista kirjoista, sekä suosittelee mielestään hyviä kirjoja. Kirja toimitetaan halutessa (pikavauhtia) ihan nenän eteen. 🙂 Kirjastossa on myös ihana lukunurkka, jonne voi vetäytyä rauhassa lukemaan.

Kirjaston ”täti” vetää halukkaille omia lukuhetkiä, joissa yhdessä luetaan jotain mieluisaa kirjaa. Myös satutunteja on kuulemma tulossa. Sohva olikin tänään täynnä varsin innokasta väkeä..

Lukuviikko on siis lukutaidon teemaviikko. Sen tavoite on nostaa esille ajankohtaisia aiheita/kysymyksiä lukutaitoon, ja lukemiseen liittyen. Netistä löytyi paljon kaikenlaista kivaa aiheesta.

Minä huomasin viime viikolla, miten pikku muru on kehittynyt taas valtavasti lukemisessa. Hän osasi kyllä lukea jo ennen kouluun menoa (oppi jo eskarin alussa), mutta totta kai taito vaan paranee koko ajan. Erityisen innoissaan meillä ollaan siitä, että hän ehtii jo melko hyvin lukea ohjelmien tekstityksiä. 🙂 Muistatko sinä, minkä ikäinen olit, kun opit lukemaan? Minä en muista! Mutta kyllä se oli vasta koulussa.

Lukemisiin! 🙂

<3:lla

Tiina

Tehtiin tänään pitkästä aikaa metsälenkki. Reitti oli sama, mitä käveltiin viime keväänä. Metsässä oli vielä lunta (varsinkin varjoisilla paikoilla), mutta aurinkoiset rinteet oli jo sulaneet. Ja tittiditiiii!!! Siellä niitä oli; sinivuokkoja! 🙂 Näin jo viime viikolla jonkun päivityksen sinivuokoista, ja mietin, joko niitä on? Kyllä, itse asiassa niitä oli paljon eri puolilla metsää. Näin myös perhosen! :O Hän oli vaan niin nopea liikkeissään, että en saanut kuvaa.

Tytär otti metsään mukaan kiikarit. Niillä oli kiva katsella puissa sirkuttavia lintuja. Yksi lintu oli todella erikoisen näköinen, ja aika iso. Emme keksineet mikä lintu se oli. Metsäpolulla tuli bongattua myös pillerinpyörittäjä. Seurattiin vähän aikaa sen menoa. Ikävä kyllä nähtiin samalla myös pari punkkia…. YÖK!! Niitä inhoan yli kaiken.

Maisemia katsellessa tuli mieleen lapsuus. <3

Se, miten silloin oltiin metsässä usein koko päivä. Millään ei olisi maltettu käydä välillä edes syömässä. Ei ollut kännyköitä, ja vanhemmat ei todellakaan tienneet aina, missä kaikkialla me pyörittiin. Tehtiin majoja, leikittiin erilaisia leikkejä, vakoiltiin muita 🙂 jne. Välillä me otettiin esim. barbit mukaan kalliolle, ja leikittiin niillä siellä. Oli huippujuttu, että talon takana oli metsä. Ei tarvinnut lähteä erikseen metsää etsimään. Vaikka kyllä me koluttiin muitakin metsiä siellä kotikylällä, kuin se takametsä.

Puissa tuli kiipeiltyä PALJON! Ehkä sen ansiosta olen aika hyvä kiipeämään? Työporukan kanssa oltiin joskus Tampereella kiipeilykeskuksessa ja muistan, miten joku ihmetteli, että mikä ihmeen ”hämähäkkinainen” minä olen? 😀 Niin vauhdilla, ja ketterästi kiipeilin sinne ylös asti. Se oli tosi kivaa!! Tänne meidänkin kylille on avattu kiipeilypaikka, mutta tällä hetkellä emme voi sinne mennä. Ehkä sitten jossain vaiheessa pääsee taas kokeilemaan, vieläkö onnistuu? 🙂

Mutta siitä lapsuudesta vielä… Kyllä minä joskus myös tipuin puusta. Kerran yhdestä pienen männyn latvasta niin, että se latva tuli mukana. :O Mutta onneksi koskaan ei käynyt mitään pahempaa. Naarmuilla, kuhmuilla & mustelmilla yleensä selvittiin. Me tykättiin tehdä retkiä, ja yövyttiin myös metsässä teltalla. Tai no.. Ihan ensimmäisillä kerroilla tultiin kyllä naapuruston tytön kanssa pimeän tullen sittenkin kotiin nukkumaan. Alkoi jännittää liikaa. 🙂

Nykyään ollaan ihan liian vähän metsässä. Se on sääli, sillä metsä tekee niin monella tapaa hyvää. Se rentouttaa, laskee sykettä, ja auttaa ainakin minulla päänsärkyyn. Olemme tosi onnekkaita, että meillä ylipäätään on nämä upeat metsät täällä! Kaunis, ja puhdas luonto, josta saamme ihan ilmaiseksi nauttia. Se on iso rikkaus! <3

Tyttärelle olemme opettaneet ihan pikkuisesta asti, miten tärkeä luonto on. Olemme myös opettaneet sen, miten luontoa pitää kunnioittaa, ja sitä ei saa turmella. Tänään tyttö alkoi kerätä roskia kävelytien varrelta kahden kepin kanssa, ja tiputti ne aina seuraavaan roskikseen. Hän ihmettelee aina sitä, miksi joku heittää roskat maahan? Varsinkin, kun lähellä.. jopa ihan vieressä.. olisi roskis. Niinpä!

Mukavaa alkavaa viikkoa! 🙂

<3:lla

Tiina

Tämä aika keväästä ei ole helppo. Lähestytään päiviä, jolloin sekä äitini, että isäni ovat lähteneet tästä maailmasta. Ensin kuoli äiti v. 2017, ja sitten isä, viime keväänä. Isä kuoli koronaan.

Suomessa suruliputettiin eilen, pitkäperjantaina (osassa maata) koronan uhrien muistoksi. Helsingin piispa Teemu Laajasalo ehdotti tätä suruliputusta, jonka tarkoituksena oli siis muistaa heitä, jotka ovat menehtyneet koronaan suomessa, tai muualla maailmassa. Ja myös heitä, jotka ovat koronan aikana menettäneet läheisensä. Eivätkä ole päässeet kunnolla hyvästelemään. Meille kävi juuri niin, emme päässeet hyvästelemään isää, emmekä myöskään äitiä. Vuonna 2017 terveyskeskuksemme vuodeosastolla jylläsi nimittäin norovirus, eikä silloinkaan vierailulle päässyt, kuin saattohoidossa olevien omaiset. Äiti kuoli vappupäivänä. Eristys olisi purkautunut seuraavana päivänä.

Luin jokin aikaa sitten uutisen siitä, miten tällä hetkellä omaisten kriisityö vaatii pitkäkestoista työskentelyä. Tämä poikkeustila, ja jatkuva koronauutisten vyöry voimistavat turvattomuuden tunnetta, ja pitkittävät myös surureaktiota. Kyllä. Minun vatsassani kouraisee aina syvältä, kun näen tietyn kuvan viime keväältä; Laakson sairaalan pihalle tuodut ruumiskontit.

Haavat revitään auki aina uudelleen, ja uudelleen, kun nuo kuvat lävähtävät silmille. Pahimmillaan luen silloin myös vähättelyä koronaan liittyen tyyliin; ”Kuinka moni tähän on oikeasti edes kuollut?” Tai.. ”Ne jotka on koronaan kuolleet, olisivat kuolleet muutenkin!”. Kommentit loukkaa ja sattuu.

Elämä jatkuu. Toki! <3 Mutta surutyö on jotain sellaista, mikä täytyy tehdä. Ei ole olemassa mitään tiettyä aikaa, minkä siihen ”saa” tai pitää käyttää. Jokainen meistä elää, ja käsittelee asioita omalla tavallaan. Näin myös surutyössä.

Viime aikoina korona on tullut taas ”lähelle”. Monia ystäviä, ja tuttavia – perheineen – on sairastunut. Kaikilla tauti ei ole ollut helppo. Viimeksi kerroin siitä, miten päädyimme ottamaan oman lapsen kotiopetukseen, kun riskit lähiopetuksessa alkoivat olla liian suuret. Tänään tuli neljä viikkoa täyteen kotikoulua. Toivon edelleen kovasti, että tilanne helpottaisi niin, että lähiopetukseen olisi turvallista palata. Juuri nyt näin ei ole.

Kotikoulu on sujunut edelleen todella hyvin. Iloa ja onnistumisia on koettu paljon. Lapsen opettaja on antanut hyvää & kannustavaa palautetta työskentelystämme. Se tuntuu ihanalta! 🙂 Kotona opiskelussa on paljon hyviäkin puolia; tehtäviä saa tehdä rauhassa & omaan tahtiin, ilman hirveää hälyä, jatkuvaa keskeytystä, tai odottelua.

Meillä näkyy kyllä nyt selvästi se, kun tietty ylimääräinen kuormitus vähenee; lapsi ei ole niin väsynyt koko ajan, ja lisäksi hänellä on ollut näiden viikkojen aikana oikein luovuuspuuska! (varmaan juuri siksi, että ei ole niin väsynyt koko ajan). Upeita piirustuksia, maalauksia, askarteluja, lauluja jne syntyy kuin liukuhihnalta. 🙂 Ja ollaan me toki niihin kavereihin & opeen yhteyttä pidetty. Onneksi on puhelimet, videopuhelut, sähköpostit, Meetsit ym.. Ulkona on käyty turvavälin päästä moikkaamassa parasta kaveria. Torstaina tyttö sai häneltä kortin ihan perinteisellä kirjepostilla. Se oli ihana yllätys! <3

Olen ollut kiitollinen siitä, että olen pystynyt lasta kotona opettamaan. Se ei ole itsestään selvää. Olen oppinut lukemaan entistä paremmin oireita, jotka viittaavat esim. alkavaan migreenikohtaukseen. Näin ollen pystyn reagoimaan siihen heti. Sitä en valitettavasti pysty ennustamaan kuinka monta kertaa Horton-särky alkaa aina uudelleen. Mutta.. täytyy antaa itselleen armoa; kaikkea en voi hallita! Jos minulle tulee paha kohtaus, tai tulen todella kipeäksi, niin sitten minun täytyy levätä. Sitten asiat järjestetään toisella tavalla. Kaikkea ei voi etukäteen suunnitella. Tai no… voi, mutta asiat voi mennä lopulta ihan toisin.

Niin, pitäisi muistaa levätä, ja muutenkin pitää huolta itsestä. Voi kunpa me aina muistaisimme tämän. Joskus elämä pysäyttää totaalisesti. Koronan lisäksi, kenen tahansa kohdalle voi – koska tahansa – tulla tämä pysäytys. Myös heille, jotka eivät koskaan ole kipeänä. Heille, jotka ovat muille niitä ”tukipilareita”. Meidän perheessä tällainen henkilö on aina ollut minun veljeni. Kuten ystäväni totesi; hän on teidän kallio! <3

Niin on. On aina ollut! <3 Juuri siksi järkytys oli kova, kun Tuomo sai sairaskohtauksen reilu pari viikkoa sitten. Tuntui, että kaikki sisuskalut pyörähti ympäri, kun hän soitti minulle sairaalasta. Iski todella iso huoli ja hätä; eihän Tuomolle voi käydä näin!! Samalla kirosin, miten epäreilua elämä taas on. Minun rakas veljeni on maailman kiltein, ja hyväsydämisin ihminen. Hän on aina auttanut muita, pitänyt huolta muista. MIKSI juuri HÄN?

Luojan kiitos Tuomo pääsi nopeasti hoitoon, ja kuntoutus on jo hyvässä vauhdissa. Suojelusenkelit oli kyllä matkassa. Tämä kaikki muistutti (taas kerran) siitä, miten kiitollinen saa olla ihan jokaisesta päivästä. Miten turhia monet pienet murheet on, kaiken tällaisen rinnalla.

Olen pohtinut tällä viikolla monta kertaa; Mikä mahtaa olla tämän elämän oppiläksy?

Äitini sanoi minulle ennen yhtä leikkausta; ”Älä huoli, hyvin kaikki menee! Sinut on niin monessa liemessä keitetty. Sinut on valmisteltu tähän”.

Onko se oppiläksy ehkä kuitenkin se, että elämässä kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä. Olit valmis tai et?

Hyvää pääsiäistä kaikille! Pysykää terveinä <3

<3:lla

Tiina

Moikka pitkästä aikaa! 🙂 Vihdoinkin hetki, jolloin pääsen tänne taas kirjoittamaan. Täytyy sanoa, että kyllä on sattunut ja tapahtunut sitten viime postauksen. Ehkä availen jossain kohtaa tarkemmin, mitä kaikkea on läpi käyty. Huh!

Tällä hetkellä arki on muuttunut sen verran, että meillä on lapsi kotikoulussa. Täälläpäin on paljon virusta liikkeellä, erityisesti varianttia. Ja kun jatkuvasti on tullut ilmi tilanteita, joissa ei ole noudatettu tämän hetken ohjeistuksia.. niin ei ollut lopulta muuta vaihtoehtoa, kuin ottaa lapsi kotikouluun. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että opetusvastuu on tällä hetkellä meillä vanhemmilla (lähinnä minulla). Lapsella on erittäin ihana opettaja, jonka kanssa yhteistyö sujuu erinomaisesti! Olen todella kiitollinen siitä.

Tämä viikko oli toinen kotikouluviikko. Hienosti on kaikki mennyt! Pyrin pitämään tunnit samaan aikaan, kun koulua olisi muutenkin, niin meillä säilyy hyväksi havaittu rytmi. Ja vaikka meillä lapsi rakastaa käydä koulua, niin nyt hän on ollut innoissaan tästä kotikoulusta. Useamman kerran on käynyt niin, että vaikka päivän tunnit on jo pidetty, niin hän jatkaisi vielä. 🙂 Se on toki mukavaa, mutta totta kai silti toivon, että mahdollisimman pian lapsi voisi osallistua taas lähiopetukseen. Se kun ei ole pelkästään tehtävien tekemistä, ja lukemista, vaan niiiiiiiiin paljon enemmän! Hattua nostan (entistäkin enemmän) opettajille. Toivotaan, että tilanne helpottaisi pian, sillä kyllä tässä kavereita ja omaa opea tulee ikävä.

Tässä koulun ”pyörityksen” lomassa oppii samalla itse niin paljon. Voi että, miten upeita kirjoja, sovelluksia yms. näillä on! Ja joka päivä hämmästelen sitä, miten tottuneesti ja ”pelottomasti” nämä pienet koululaiset käyttää kaikenmaailman härpäkkeitä. Minä kuulun siihen ikäryhmään, joka ei meinaa uskaltaa painaa mitään nappulaa pelkäämättä, että kohta suurin piirtein räjähtää! 😀

Meillä on ollut hauskoja hetkiä mm. musiikin tunneilla, tai kun on harjoiteltu äikässä näytelmää. Piirtäminen & maalaaminen on ihanaa – äidillekin! No okei… liikuntatunnit tekee hieman tiukkaa, jos minulla terveyden puolesta huono päivä. Mutta onneksi niitä voi tarvittaessa pitää isikin.

Pikku muru on oppinut virkkaamaan, ja on siitä aika innoissaan. Hän teki minulle vyön, ja tällä hetkellä työn alla on mm. pannulappu. Koulussa olivat tehneet helmikuun aikana pöllöä, josta olemme jutelleet monet kerrat koulumatkoilla. Sen nimi on kuulemma ”Pöllökäs”. Kun hain koululta kirjoja, niin pussissa oli ihana yllätys. <3 Pöllö pääsi kotiin! Riemunkiljahduksia kuuli varmasti naapuritkin…

Ulkoilu on niin tärkeää. Varsinkin nyt, kun ollaan niin paljon vaan kotona. Onneksi meillä on ollut kunnon talvi. Pihalla vierähtää hetkessä pari tuntia, kun touhuaa jotain lumessa. Ainoa huono puoli on se, että aurinkoisina päivinä minulle meinaa iskeä jatkuvasti migreeni ja/tai horton. =( Aurinkolasit on pakko olla aina, mutta sekään ei välttämättä auta. Kevät on tunnetusti hankalaa aikaa tällaisten sairauksien kanssa painiville.

Haluan uskoa, että kaikesta selvitään. Elämä on nyt hyvin poikkeuksellista, ja tämä tilanne koettelee meistä jokaista. Pandemian lisäksi ihmisillä on muitakin haasteita ja murheita. Moni asia tuntuu väärältä, kohtuuttomalta. Silti meidän pitäisi nyt jaksaa.

Minulle on ollut tosi tärkeää yrittää tehdä kaikkea sellaista, mistä tulee hyvä mieli. Edes ihan pieniä juttuja, edes ihan hetken aikaa. Uutiset on hyvä pistää aina välillä kokonaan tauolle (tosin, ei meillä ole katsottu niitä telkkarista enää moneen vuoteen). Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne! Onneksi meillä on nykyään eri kanavia, joiden kautta voimme pitää yhteyttä. Yritetään pysyä terveenä.

Rauhallista viikonloppua!

<3:lla

Tiina

Hei vaan pitkästä aikaa! Syksy – ah! Minun lemppari vuodenaika. Kun illat pimenee (en pysty nukkumaan liian valoisassa), luonto puhkeaa upeaan väriloistoon… Ja kun ei ole vielä liian kylmää, niin minä nautin. Siis tämä energia, mitä saan näistä väreistä! 🙂 Innostun kuvaamaan lähes jokaista värikästä lehteä, minkä näen. Heh!

Eilen olikin jo reippaasti kylmempää, ja pohdimme tyttären kanssa, että nytkö se talvi tulee? Hän on tämän viikon syyslomalla. Koulua on käyty nyt kaksi kuukautta, ja pikku muru on tykännyt TODELLA paljon! On ihanaa katsella sitä intoa ja riemua, kun hän menee – välillä lähes tanssien – kouluun. 🙂 Ja joka päivä jutellaan pitkät pätkät siitä, mitä kaikkea kivaa siellä on tehty, mitä leikitty välitunnilla jne. Myös läksyjen teko on mieluista puuhaa. Hän on ollut aina innokas oppimaan uutta. Toivotaan, että korona pysyisi kurissa, jotta lähiopetus on mahdollista myös jatkossa.

Vaikka nyt on syysloma, niin olemme ihan vaan kotona. Ulkoillaan toki, mutta muutoin pysytellään tiiviisti vaan kotinurkissa. Koronan osalta tilanne alkaa olla taas niin huolestuttava, että ei yksinkertaisesti ole muuta vaihtoehtoa. Kyllä kotonakin voi puuhailla vaikka mitä kivaa, ja ihan pelkkä oleminen, ilman mitään kiireellisiä aikatauluja on ihanaa. <3 Tässä saa pieni koululainen hyvin kerättyä energiaa taas seuraavaa koulujaksoa varten.

Minä olen ”rampannut” erilaisissa kontrolleissa, ja myös uusissa tutkimuksissa. Aina jotain uutta selviää, kun vaan pääsee eteenpäin tutkimuksiin. Uusin löytö oli se, että minulla on aina iltaisin todella paljon lisälyöntejä. Kuulemma niin paljon, että välillä joka toinen lyönti on lisäri. Minulla oli kolme viikkoa käytössä sellainen laite, jolla sain otettua 4krt/vrk EKG:n, jonka sitten lähetin yhdellä napin painalluksella kardiologille. Vieläkään emme saaneet kiinni sitä rytmihäiriötä, jota yritetään saada filmille. Pidetään peukkuja, että sekin onnistuu ja sitä kautta selviää mistä kyse.

Odotan myös pääsyä naistenklinikalle, endometrioosin hoitoon erikoistuneelle poliklinikalle. Kivut on olleet taas viime aikoina niin kovat, että jotain pitää tehdä (muutakin kuin syödä lisää kipulääkkeitä). Mutta on tässä positiivisiakin uutisia; kierukan myötä migreenit on vähentyneet! Vielä en kuitenkaan uskalla tuulettaa, sillä myös migreeni voi välillä hellittää, ja sitten alkaa taas hirveä sarja. 🙁 Mutta suunta on ainakin erinomaisen hyvä, ja siitä olen TODELLA kiitollinen.

Terveyttä kaikille!

<3:lla

Tiina

Kyllä se näin on; meidän pikku murulla alkaa huomenna koulu. <3 KÄÄK! Tähän päivään piti olla ikuisuus! Nyt tuntuu siltä, että aivan liian nopeasti aika tähän juoksi.

Ja sitten vielä mausteeksi korona. 🙁 Tämä äiti on kyllä todella ahdistunut tilanteesta. Soitin jo koulullekin, kun kysymyksiä pyöri päässä erittäin paljon. Edelleen olen todella huolissani siitä, että miten ihmeessä turvavälit voidaan siellä pitää? Huoh. Tuntuu niin kurjalta & epäreilulta! Tämän piti olla hieno hetki… Nyt tässä on ihan liikaa pelkoa, epävarmuutta & ahdistusta ilmassa. :/

Neiti on innoissaan! 🙂 Hän on pakannut repun jo ties kuinka monta kertaa. Mummoille on soitettu, ja kerrottu tarkkaan kaikki, mitä koulun alkamiseen liittyy. <3 Olemme kyllä jutelleet kotona koronatilanteesta noin yleisesti. Ja ollaan käyty läpi (monet kerrat) mm. käsien pesun tärkeyttä yms. Huomaan kuitenkin, että ei pikku muru oikein täysin ymmärrä tilannetta.

Oheinen reppu ostettiin viime kesänä eskariin. Käyttö jäikin kovin lyhyeksi, kun jo maaliskuussa jäätiin kotiin koronan takia. Pesin repun, ja laitoin kaappiin. Ilokseni tytär ilmoitti nyt, että haluaa edelleen käyttää samaa reppua. Mahtavaa!! <3 Ihan jo siksi, että mielestäni on täysin turhaa ostaa uutta reppua vain, ”koska se pitää ostaa”. Ei kerrassaan mitään järkeä, kun edellinen on mieluinen ja ehjä. Hyvä pikku muru! 🙂

Sama juttu kävi penaalin kanssa. Hopeinen pussukka on saanut jo hieman kynien jälkiä, mutta neiti halusi sen ehdottomasti. Meillä olisi ollut kyllä toinenkin, ihan ehjä/siisti LOL -penaali, jossa säilytetty värikyniä. Mutta ei, hopeinen vei voiton. Kyniä, kumeja yms löytyi meiltä jo valmiiksi. Me ei nyt ostettu muuta, kuin oma pussukka puhelinta varten (repussa ei ole oikein sellaisia lokeroita), omat puuvärit ja teroitin, jossa ns. säiliö.

Tänään on nautittu vielä kiireettömästä aamusta, lastenohjelmista yms. Ja käytiin myös jätskillä. 🙂 Pikku muru sai koulun alkamisen kunniaksi lahjaksi ihan ensimmäisen, oman rannekellon. <3 Jännitys on alkanut selvästi nostaa päätään. Juuri juteltiin siitä, että se on täysin normaalia. Kyllä äitiä ja isiäkin jännitti aikanaan. Kaikkia jännittää!

Hurjan paljon onnea, iloa & terveyttä/turvallisuutta kaikille koulutiensä aloittaville! <3 <3 <3 Myös opettajille & koulun muulle henkilökunnalle, sekä vanhemmille! <3 <3 <3

Pidetään toisistamme huolta! <3 Ja muistetaan turvavälit ja muut tärkeät ohjeet.

<3:lla

Tiina

Näinhän siinä taas kävi; migreeni pitkittyi. Seuraavaksi mukaan astui myös horton (pahin kohtaus tähän mennessä), ja lopulta – tuttuun tapaan – myös tensiopäänsärky. Yritin alkuun pärjätä kotikonstein. Minullahan on nykyään myös happipullo kotona, ja se auttaa nopeasti tuohon hortoniin. Särky palasi kuitenkin aina uudelleen ja uudelleen. 🙁 Tämä aiheuttaa sen, että vointi alkaa mennä tosi heikoksi, kun kohtausten aikaan ei kunnolla pysty mitään syömään jne.

Ei muuta kuin päivystykseen taas. Ja koska oma terveysasema oli auki, niin ohjeiden mukaan sinne pitää mennä – ainakin ensin. Soitin jo matkalta hoitajalle, ja kerroin mikä tilanne. Yritin muistaa, mitä minulle on yleensä kohtausten pahentuessa / pitkittyessä annettu, mutta pää on noissa tilanteissa niiiiiiiin jumissa, että ei sitä vaan muista. Ja toisaalta.. onko se edes potilaan tehtävä muistaa? Pyysin heitä katsomaan tiedoistani. Lisäksi muistutin taas, että olen tietyille lääkeaineille allerginen. Nämä kaikki tiedothan pitäisi löytyä minun papereista, mutta aina ei tunnu löytyvän. Olen monta kertaa hihkaissut viime hetkellä (kun väärä lääke on jo tulossa minulle), että en saa missään nimessä sitä ottaa.

Päivystyksessä oli ruuhkaa, joten valitettavasti jouduin odottamaan jonkun aikaa. Se taas tarkoittaa sitä, että kohtaus pahenee. 🙁 Tuntui siltä, että pää R Ä J Ä H T Ä Ä. Minulla tuli itku.

Siinä vaiheessa sainkin sitten nopeasti hapen, ja tippaa alettiin laittaa kiinni. Todella ystävällinen lääkäri teki myös lähetteen eteenpäin sairaalaan, sillä hän oli sitä mieltä, että tässä tilanteessa pää pitää kuvata (kohtaus oli voimakkain ikinä /hieman poikkesi niistä, mitä ollut aiemmin). Happi & tippa auttoi taas hetkeksi. Odoteltiin ambulanssia, joka siirtäisi minut sairaalaan.

Autossa olo tuntui taas huononevan, mutta onneksi ei ollut kovin pitkä matka. Sain lisää happea sairaalassa, ja illalla otettiin myös pään TT-kuva. Minulla oli holterlaite kiinni (7vrk rekisteröintiä yritetään parhaillaan uudelleen), mutta sen lisäksi laitettiin sairaalan omat seurantalaitteet. Kyllä siinä piuhaa ja letkua riitti! :O Jossain vaiheessa otettiin myös labroja, ja vaihdettiin uutta pussia tippaan. Yritin nukkua, mutta se ei vaan onnistu tuossa tilanteessa. Niin kauan, kun kipua on yhtään, voi makuulla olokin tuntua pahalta (horton).

Kun sain maata ihan yksin pimeässä huoneessa, olo alkoi helpottaa. Siinä pötkötellessä ehdin miettiä taas vaikka ja mitä. Alkoi myös pelottaa. Lopulta, joskus puoli yhdeksän jälkeen illalla lääkäri tuli kertomaan, että pään kuva ok – HUH!! <3 ”Ei siellä näy kuin aivot!” Hän vitsaili tullessaan, ja minua alkoi jo vähän naurattaa. No hyvä, että ne näkyy kuitenkin! 😉 Kerroin, että minulla on tulossa neurologin aika & muitakin tutkimuksia. Sain luvan lähteä taas kotiin, jossa minua jo kovasti odotettiin. <3

Nyt pitäisi ottaa (jälleen) iisisti, ja toivoa, että tämä sarja oli tässä. Lepoa – ei stressiä!! – riittävät unet, säännöllinen syöminen & juominen. Jep! Osaan pystyn vaikuttamaan itse, mutta kaikkiin näistä en. Valitettavasti. Poden myös ihan järkyttävää syyllisyyttä näistä reissuista, ja ylipäätään sairauksistani. Se on ihan hirveää! 🙁 Tiedän, että en voi tälle itse mitään, mutta tuntuu aina äärimmäisen kurjalta, kun joudun lähtemään sairaalaan. Tai jos vaikka joku sovittu juttu joudutaan minun takiani perumaan.

Armollisuus. Sitä pitäisi harjoitella taas. Tällaisen keskellä ei ole mitään helv…. merkitystä sillä, onko pyykit pesty, tiskit laitettu koneeseen jne. Olenko vaan maannut koko päivän? Hyvä jos olen! 🙂

Rajat. Minun pitäisi myös oppia olemaan tiukempi siinä, että pidän ne rajat, jotka auttavat minua vaalimaan terveyttäni. Jos ymmärrystä näille asioille ei kaikilta löydy, niin se on voi voi! Ei ole mitään järkeä siinä, että murehdin.. tai selitän samoja asioita kerta toisensa jälkeen: MIKSI en nyt pysty tekemään sitä tai tätä? MIKSI en voi elää niin kuin muut? MIKSI minun täytyy varoa tiettyjä asioita? MIKSI joudun (liian usein) perumaan sovittuja juttuja? (kyllä, jopa ihan hetkeä ennen) MIKSI en kestä yhtään tiettyjä tuoksuja tai hajuja? MIKSI en voi auttaa jossain asiassa, kun minulla on kohtaus päällä tai tulossa? MIKSI en edes jaksa ajatella silloin? jne. Onneksi valtaosa kuitenkin käsittää tämän.

Tänään päivä on mennyt rauhallisissa merkeissä. Tehtiin pieni iltakävely, ja se piristi taas mieltä. Maisemat! <3 <3 <3 Nyt yritän lepäillä, ja olla vaan pari päivää, sillä viikonloppuna olisi jo kauan kauan sitten sovittua ohjelmaa. 🙂 Toivon todella, että se päästään toteuttamaan.

Hyvää yötä!

<3:lla

Tiina

Suru ja haikeus nosti taas päätään.

Tänä aamuna puhelin ei soinut, tai piipannut viestin merkiksi. On minun toisen nimen nimipäivä, eli Johannan-päivä. Ja vaikka tätä ei mitenkään juhlita, niin sekä äiti, että isä, onnittelivat aina. <3 Kun äitini kuoli kolme vuotta sitten, niin juuri tällaiset hetket.. kaikki juhlapyhät yms. tuntuivat todella vaikeilta. Ensimmäinen vuosi oli pahin (eli se on ihan totta, mitä siitä sanotaan). Isäni kuolemasta tulee tänään kuluneeksi tasan 3 kuukautta.

Moni läheinen, ja myös suurin osa ystävistäni tietää, että minulla ei ollut mikään helppo suhde isäni kanssa. Hän oli läheinen, niinkuin sanotaan.. mutta kuitenkin etäinen. Tähän oli monta syytä. Yksi niistä oli yksinkertaisesti se, että äiti ja isä erosivat minun ollessa vain 7-vuotias. Hän muutti pois, ja kävimme hänen luonaan joka toinen viikonloppu. Okei, kesällä oltiin 1-2 viikkoa, mutta se ei ole sama asia. Lisäksi oli muitakin ongelmia.

Niin, ikävä kyllä.. monelle liian tuttu kuningas, eli ”kuningas alkoholi” on varjostanut meidänkin perheen elämää. Iskä oli todella kiva, hauska, kekseliäs yms – kunhan pysyi selvin päin. Yritin – ja me kaikki lapset & muut läheiset yritimme – auttaa häntä vuosien varrella, vaikka kuinka monet kerrat, mutta turhaan. Vai oliko se kaikki turhaa? No, siltä se meistä tuntui.

Muistan hyvin erään tilanteen, vaikka siitä on jo vuosikymmeniä. Olin juuri jutellut humalaisen isäni kanssa puhelimessa. Hän oli masentunut ja allapäin. Ihmissuhteet takkusivat joka suuntaan mm. juomisen takia – taas kerran. Lupasin lähteä siellä käymään. Kirjoitin kuitenkin ensin kirjeen, ja ostin matkalta posliinisen enkelin. Itkin, kun annoin ne iskälle. Pyysin, että hän lukee kirjeen, ja rukoilin, että hän ei enää joisi. Tiukan paikan tullen käskin aina katsomaan tuota enkeliä. Se olisi hänen suojelusenkelinsä. <3

Olin ihan varma, että hän ei edes muista koko keskustelua seuraavana päivänä, mutta toisin kävi. Siitä hetkestä alkaen iskällä oli aina yöpöydällä tuo enkeli, ja kirjeeni hän säilytti myös. Välillä hän oli pitkiäkin aikoja juomatta. Jossain kohtaa jopa toista vuotta. Elämä hymyili taas, ja hän oli mukana monenlaisessa toiminnassa. Se oli se kaiken A & O! Sillä niin kauan, kun isällä riitti tekemistä, ja hän tunsi itsensä ”tarpeelliseksi”, hän jaksoi. Kunnes repsahti taas uudelleen.

Niinhän se on, että toisen ihmisen elämää ei voi kukaan muu elää, tai muuttaa. Tahto muutokseen, ja siinä pysymiseen, pitää lähteä ihmisestä itsestään.

Kyllä iskä yritti. Voi, monet kerrat! Hän yritti muuttua, ja hakea myös apua, mutta se ei todellakaan ole helppoa. Alkoholismi on sairaus. Se tuntuu unohtuvan monelta. Sinua kohdellaan hyvin eri tavalla, eri tahojen toimesta. Monessa paikassa olet täysin ”pohjasakkaa”, jolla ei ole mitään väliä. ”Juoppo mikä juoppo!” ..on kaikunut monista suunnista. Myös minä itse, olen sen tokaissut ilmoille vuosien aikana. Minäkin sain tarpeekseni monet kerrat, ja vannoin, että en enää ikinä soita hänelle. Lopulta kuitenkin soitin. Aina.

Niin. Entä jos ihan oikeasti haluaa apua? Haluaa muuttua? Mutta kukaan.. ei ota sinua enää tosissaan? Kukaan, ei usko, että pystyt siihen. Kukaan ei jaksa enää kannustaa, ja tukea. Se, jos mikä masentaa, ja vie varmasti loputkin voimat muutokseen. Tällä en tarkoita sitä, että ketään pitäisi hyysätä, ja asioita hyssytellä. En! Tiedän, miten raskasta on läheisillä & ystävillä tällaisessa tilanteessa, ja mitä vaan ei tarvitse kestää. Mutta asiat ei ole vaan niin yksinkertaisia. :/ Keskustelu ym. apua voi olla todella vaikea saada, ja se on niin väärin! Niin monet asiat helpottaisi heti, kun saisi edes puhua jollekin (täysin riippumattomalle taholle) olostaan, ja murheistaan. Se ei toki poista kaikkia ongelmia, ja on usein vasta mahdollisen muutoksen alku. Mutta jostain pitää aloittaa.

Viime vuosina isä sai taas elämäänsä raiteilleen. Suurena apuna hänellä oli mm. HelsinkiMissio, ja oman seurakunnan diakoni & vapaaehtoiset. Näiden tahojen toiminnasta iskä kertoi monet kerrat minullekin, ja oli kiitollinen saamastaan avusta & tuesta. Hän laittoi aina meidän synttäri- ja joululahjojen mukaan esitteitä, joissa kerrottiin mitä apua näistä paikoista voi saada.

Pikku siskolleni (nuorin meistä) hän uskoutui myös monet kerrat. Puhuttua tuli myös niistä kipeistä asioista, joista ei ennen sanottu kasvotusten sanaakaan. Isällä oli myös läheisiä ystäviä, joiden kanssa ystävyys oli säilynyt – kaikesta huolimatta – vuosikymmenien ajan. Heistäkin hän oli loppuun asti todella kiitollinen. <3

Iskä lähti (äidin tapaan) aivan liian varhain, ja se surettaa minua kovasti. Hänen kuolemansa johtui aivan muusta, kuin juomisesta. Hänellä olisi ollut vielä elämää edessä. 🙁 Ja vaikka meillä oli vaikea suhde isän kanssa, niin se ei tarkoita sitä, ettenkö häntä kaipaisi & surisi. Hän on isäni, niin hyvässä kuin pahassa. Aina.

Olen onnellinen & kiitollinen siitä, että äiti ja isä ehtivät molemmat nähdä meidän kaikkien lasten kasvavan aikuisiksi, olla mukana mm. meidän häissä <3, iloita (omalla tavallaan) lapsenlapsista jne. Tyttäreni sai tutustua heihin molempiin, ja se on jotain niin arvokasta, mitä ei voi rahassa edes mitata. Minä en koskaan ehtinyt nähdä omia vaarejani, ja se on harmittanut minua aina. Lapsena tuntui epäreilulta, että minulla ei ollut pappaa tai vaaria lainkaan.

Kun isä joutui ennen kuolemaansa sairaalaan, sain onneksi vielä jutella hänelle puhelimessa. Koronarajoitusten takia käynnit oli kielletty. Viimeiseksi jäänyt puhelu oli tärkeä, siitä jäi hyvä mieli. Myös tytär jutteli silloin hetken aikaa vaarin kanssa. Iskä sanoi kaiken olevan hyvin – se helpottaa mieltä.

Luin sen isälle kirjoittamani kirjeen, kun pakkasimme hänen asuntoa. Minulla tuli itku. Enkeli? Se oli mennyt rikki. En tiedä miten/milloin se oli hajonnut, mutta sillä oli jalat poikki. 🙁 Minulla meni kylmät väreet. Isäni nimittäin kaatui ennen kuin joutui sairaalaan, ja hänellä murtui toinen jalka. Juuri se ainut ”terve” jalka, sillä toisen jalan kanssa oli ongelmia.

Ihmissuhteet voi olla niin pirun hankalia joskus! Välillä tuntuu, ettei kestä toista yhtään, ei jaksa hänen touhujaan, sekoilujaan yms. Mutta… et halua myöskään menettää ketään. <3 Minä olen oppinut tämän kolmen kuukauden aikana isästäni paljon uutta. Olen törmännyt asioihin, joista en ole tiennyt mitään. Ymmärrän nyt monta asiaa ihan toisella tavalla – kun tiedän. Vastaan on tullut myös niitä raivostuttavia juttuja, mutta en halua miettiä niitä sen enempää. Minä haluan säilyttää isästäni kauniin muiston. Haluan vaalia, ja muistaa niitä hyviä asioita. Niitä, joista tulee hyvä mieli. 🙂

Kauniita muistoja on todella paljon. Valokuvia katsellessa hymyilyttää, miten onnellisia hetkiä on esim. lapsuudesta. Tulen aina muistamaan mm. iskän rakentaman helikopterin, leikkimökin jne. Minulla on muistot ja kokemukset ekoista ulkomaanmatkoista (jotka iskä mahdollisti). Muistan isäni järjestämiä yllätyksiä mm. syntymäpäivilleni.. tai hetket, jolloin hän leikkii oman tyttäreni kanssa, ja syö käpy-soppaa. <3

Join tänä aamuna teetä tuosta mukista, jonka otin mukaan isän asunnolta. Me ollaan kumpikin vesimiehiä (länsimainen horoskooppi), ja iskällä oli tapana sanoa minulle; ”Mitäs me vesimiehet?”. <3 Hän on siis tavallaan läsnä tässäkin päivässä, vaikka en voi häntä enää nähdä, tai kuulla.

Kauniita ajatuksia, ja terveisiä.. sinne jonnekin! <3 <3 <3

<3:lla

Tiina

"Onnen kyyhky lentää
kaukomailta entää
Onnen kirjettä kuljettaa
kirjeen kelle kantaa
Onnen hälle antaa
Kuka tänä päivänä onnen saa?
Tiina tänä päivänä onnen saa!"

Iskä lauloi tämän minulle AINA syntymäpäivänä, ja Tiinan-päivänä. <3