Hatturasia blogi

Heippa piiiiiiiiiiitkästä aikaa! 🙂 Uskomatonta mutta totta; edellisestä postauksesta on PUOLI VUOTTA aikaa.. hups. Ihan käsittämätöntä, miten nopeasti aika menee. Tarkoitus ei tietenkään ollut ihan näin hitaalla tahdilla kirjoittaa, heh! Vointi on vaan ollut välillä todella huono, ja muutenkin riittänyt kaikenlaista haastetta, niin kirjoittaminen vain jäi. Moni muu asia on sen sijaan edennyt paljon. Olen mm. päässyt tutkimuksiin, joita olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten, vitamiinien (oikeiden sellaisten) tankkaus alkaa näkyä voinnissa jne.. Olen saanut nostettua D-vitamiinin tason jostain 50:stä 101:een! Ja se on todella hyvä se. Nyt pitää vain muistaa ottaa sitä joka päivä (minulle sopivaksi katsottu annos), että ei enää pääsisi laskemaan liian alas. Myös rautaa pitäisi alkaa tankata uudelleen, sillä rauta-arvot oli jälleen tippuneet, ja sen kyllä huomaa voinnissa. Haasteena on tuo vatsa, joka ei tahdo kestää yhtään rautaa. 🙁

Meillä on alkanut myös ihan uusi elämänvaihe, kun pikku muru aloitti elokuussa esikoulun. Sitä odotettiin ja jännitettiin meillä koko kesä, mutta nyt siitä alkaa pikku hiljaa muodostua jo arkinen rutiini. Olemme erittäin onnekkaita, sillä lapsi pääsi eskariin sellaiseen paikkaan, jossa ei ole (tällä tietoa ainakaan) sisäilmaongelmia. Ryhmässä on myös aivan ihanat opet, jotka osaavat ottaa tärkeitä asioita huomioon. On erittäin hienoa, että osataan nähdä maailmaa myös ”herkin silmin”. Jokainen lapsi on erilainen, jokaisella on omat vahvuudet, mutta tottakai myös niitä kehityskohtia. Olen yllättynyt siitä, miten paljon kaikkea kivaa eskarilaiset touhuavat joka ikinen viikko. Ovat käyneet retkillä, luistelemassa jäähallissa, uimassa uimahallissa… Heille on järjestetty ”Talent”-päiviä, Halloween juhlia ym ym.

Pari viikkoa eskarin alkamisen jälkeen tyttö oppi yhtäkkiä lukemaan, kirjoittamaan, ajamaan pyörällä ilman apupyöriä ja uimaan renkaan avulla. Tämä kaikki tapahtui yhden viikon aikana! :O Eihän hänen missään nimessä vielä tarvitsisi osata, mutta hän on ollut itse kiinnostunut oppimaan. Haluaa oppia. Olen tietysti iloinen, ja erittäin ylpeä hänestä, mutta olen korostanut myös, että vielä ei tosiaan tarvitse osata. Näiden taitojen myötä hänelle on avautunut täysin uusi maailma. Voi miten ihanaa on huomata se ilo ja riemu, kun osaa itse lukea kirjaa tai esim. kaupassa tuotteiden nimiä. En kyllä yhtään muista miltä se itsestäni aikanaan tuntui, mutta nyt saan seurata oman tyttären kautta tätä vaihetta.

Mutta kyllä tuo kaikki uuden oppiminen myös väsyttää kovasti, ja huomaa, miten lapsi tarvitsee paljon enemmän unta ja muutenkin ihan vaan lepoa. Oli erittäin viisasta jättää tältä syksyltä tanssi pois (se oli aina viikonloppuisin ja heti aamusta), sillä nyt on saatu rauhoittaa viikonloput ”palautumiseen” ja silloin on (olisi…) mahdollisuus myös nukkua niin pitkään kuin haluaa. Mutta ylläri; meillä herätään myös viikonloppuina aikaisin 😀 Noh, eipä mene rytmi sekaisin!

Eskarin alkaminen tarkoitti myös sitä, että minulla alkoi väkisinkin melkoinen ”kuntokuuri”. Koska lapset pitää tietysti viedä ja hakea eskarista (eikä meillä ole autoa), niin käytännössä se tarkoittaa sitä, että minä vien ja haen.. ja tulen myös siinä välissä kotiin. Askelia on kertynyt jo melkoiset määrät, ja ihan alkuun jalat sanoivat sopimuksen irti, kun molempiin iski rasitusvammat, auts! Samaan aikaan olin myös erittäin sitkeässä flunssassa 5-6 viikkoa. Luojan kiitos päästiin kyydillä silloin joka päivä, että sain mahdollisuuden toipua. Nyt minulla on myös paremmat kengät, niin jalat ei ole ihan niin kipeät mitä oli alussa. Migreeni- ja/tai Horton-päivinä on kyllä pakko päästä jollain kyydillä (hätätapauksessa vaikka taksilla) tai jonkun muun pitää viedä neiti. Silloin en pysty tuota reippailua tekemään. Mutta muutoin se tekee vain hyvää!

Jos minulla ei ole esim. lääkärikäyntiä tms, niin pyrin lepäämään sen ajan mitä eskari kestää. Ihan alkuun aloin heti säätää jotain kotihommia ja minulla saattoi jäädä oma lounaskin syömättä, kun jo kiiruhdin lasta hakemaan. Ei ihme, että oli vielä huonompi olo ja väsytti kahta enemmän. Nyt olen oppinut myös lepäämään, ja huonoina päivinä en muuta teekään. Lisäksi minulla on nyt parempi mahdollisuus myös tähän kirjoittamiseen, jota alan taas pikku hiljaa herätellä henkiin. Mutta voinnin mukaan mennään edelleen.

Syksy on lempi vuodenaikani, ja tykkään kun illat/yöt pimenee, sillä en osaa nukkua kun on valoisaa. Mutta liika on liikaa toki minullekin. Viime päivinä on ollut TODELLA synkkä, pimeä & MÄRKÄ ilma. Lumisadetta ollaan kaivattu kovasti. Ihan vähän sitä lunta jo kerran saatiin… mutta kaikki suli heti pois. Pöh!

Minä en yleensä masennu syksyisin, mutta tänä vuonna olen ollut jotenkin todella väsynyt & alakuloinen. Se saattaa johtua myös siitä raudanpuutteesta, joten toivotaan että löytyy sopiva rautavalmiste. Tänään on paistanut pitkästä aikaa aurinko. Se tuntuikin todella kirkkaalta synkkien päivien jälkeen. Toivotaan, että sitä luntakin pian saamme, sillä se tuo iloa & valoa, ja myös fiiliksen siitä, että joulu lähestyy… 🙂 Ne ketkä minut tuntee tietää tämän; minä rrrrrrakastan joulunaikaa! <3 Vielä olen kuitenkin malttanut mieleni, eli meillä ei ole vielä yhtäkään jouluun liittyvää koristetta missään. Ehkäpä viikonlopun aikana valoja vähän jo viritellään.

Leppoisaa viikonloppua!

Tiina <3

Edellisestä postauksesta vierähtikin jo tovi. Minulla on ollut huonompi jakso, ja se tarkoittaa yleensä sitä, että kirjoittaminen & koneella pitkään oleminen ei onnistu. Kärsin mm. kroonisesta migreenistä, ja tällä tietoa myös hortonin neuralgiasta (sarjoittainen päänsärky), endometrioosista sekä fibromyalgiasta. Näitä sairauksia vähänkään tuntevat tietää, miten hirveää ja lamaannuttavaa kipu ym. oireet voi olla. Saati sitten, kun paketissa on mm. kaikki nämä kaikki. 🙁 Uusimmat diagnoosit tuli fysiatrilla käydessä pari viikkoa sitten; tenniskyynerpää, sekä tiezen-oireyhtymä. Masentavaa. Mutta toisaalta nämä on myös helpottavia uutisia. Viimeisen puolen vuoden aikana (erityisesti) on löytynyt monta syytä eri oireille, ja niitä päästään silloin hoitamaan oikealla tavalla. Kaikki ei olekaan sitä fibroa, jonka piikkiin niin ärsyttävän helposti kaikki laitetaan.

Sehän siinä on rasittavinta ja todella masentaa, jos joutuu vuosia ravaamaan eri lääkäreillä, mutta mitään ei muka löydy. Oireet on kuitenkin olemassa, ja niiden kanssa pitää elää joka päivä. Ne voivat olla todella hankalia, jopa normaalia elämää suuresti rajoittavia. Tämä kaikki vaikuttaa moneen muuhunkin asiaan; taloudelliseen tilanteeseen, parisuhteeseen, sekä mahdollisiin lapsiin. Minä olen siinä mielessä erittäin onnekkaassa asemassa, että minulla on aviomies, joka jaksanut vierellä haastavatkin vuodet. En voi kyllin kiittää häntä siitä, miten hän on välillä jaksanut hoitaa töiden lisäksi kodin, lapsen, ja joskus jopa minuakin, kun olen ollut oikein kipeä. Tiedän, että se ei ole itsestäänselvyys. Arvostan häntä, ja hänen tukeaan suunnattoman paljon.

Joku on joskus kysynyt, että milloin minulla alkoi migreeni? Lapsuudesta en kohtauksia muista, mutta toisaalta lasten migreeni voi oireilla hieman eri tavalla, ja kyllä minulla oli esim. vatsakipuja lapsena. Varsinaiset kunnon migreenikohtaukset alkoivat joskus reilu 20-vuotiaana, ja pahenivat siitä koko ajan lähestyttäessä 30 vuotta. Itse asiassa tämä on meidän suvussa oleva riesa. Minun äidilläni ja mm. mummollani oli myös migreeniä, ja kaikilla meillä oli sama kaava; paheni lähestyttäessä 30 vuotta, raskauden aikana ei yhtään migreenikohtausta, mutta synnytyksen jälkeen migreeni oikein RÄJÄHTI todella pahaksi. Minulla se pääsi myös kroonistumaan. Pahimmillaan minulla oli 250 päivää migreeni vuoden aikana, ja siihen päälle vielä päivät, jotka toivuin kohtauksesta. Lopulta minulta kiellettiin mm. hormonaalinen ehkäisy, sillä siinä on liian iso riski esim. aivoinfarktiin. Estolääkkeitä on kokeiltu jo vuosia laidasta laitaan, mutta sopivaa ei ole löytynyt. Ainoat keinot, jotka ovat tuoneet selvästi apua ovat: osteopatia, kiropraktikko, akupunktio, ja uusimpana lymfahoito. Mutta nämä hoidot tietysti maksaa, ja niihin ei saa välttämättä mitään tukea mistään. Voi kulua pitkiäkin aikoja, että ei pääse käymään.

Jossain vaiheessa huomasin, että migreeni oli välillä erilaista, kuin ennen. Kipu saattoi olla rajumpaa, toinen silmä vuosi vettä jne. En myöskään pystynyt olemaan kohtauksen aikana paikallani (varsinkaan makuulla), vaikka ”normi” migreenissä se on nimenomaan parasta. Olo oli kovin levoton, ja kipu sietämätöntä! Hakeuduin noissa tilanteissa useammankin kerran päivystykseen, kun pelästyin kovasti rajua kohtausta. Tai yleensä minut vietiin ambulanssilla. Lopulta uusi neurologini osasi alkaa epäillä hortonin neuralgiaa, eli ns. ”itsemurhapäänsärkyä”. Tällä tietoa minulla on siis migreeniä, hortonia, sekä tensiopäänsärkyä (jännityspäänsärky). Pahimmillaan näitä voi olla jopa yhtäaikaa. Se on vähän sellainen oravanpyörä, eli yksi asia johtaa yhteen… sitten toiseen.. ja hirveä kierre on valmis. 🙁

Kuinka kipujen kanssa sitten jaksaa? No, välillä tuntuu, että erittäin huonosti. Valehtelisin räikeästi, jos yrittäisin väittää muuta. Onneksi olen kuitenkin löytänyt vuosien aikana keinoja, jotka auttaa jaksamaan. Minä olen sellainen, että aina kun on ns. hyvä päivä, niin teen kaikkea kivaa. Kaikkea sellaista, mitä en voi tehdä huonoina päivinä. Silloin en todellakaan makaa sängyssä (läheskään aina en pysty makaamaan huonoinakaan päivinä, vaikka pitäisi), vaan touhutaan, mitä voidaan ja halutaan. Toki tiedän, että seuraus siitä saattaa olla jälleen uusi migreeni, mutta en voi alkaa elää niin, että en tee mitään. En voi jatkuvasti pelätä uutta kohtausta. Olen myös hakenyt keskusteluapua ja käynyt tarvittaessa terapiassa. Koen, että siitä on ollut suuri apu. Kyllä se vaikuttaa kovasti ihmisen henkiseen jaksamiseen, jos on jatkuvaa kipua tai muita inhottavia oireita. Suosittelen ehdottomasti kaikille, jotka painivat tällaisten asioiden kanssa!

Silloin kun minulla on huono jakso menossa, niin minusta ei välttämättä kuulu oikein mitään. Erakoidun, ja en sovi mitään menoja kenenkään kanssa. Enemmän ja enemmän olen yrittänyt alkaa elämään päivä kerrallaan, tunti.. tai jopa minuutti kerrallaan. Ei tule niin pahoja pettymyksiä, kun ei suunnittele liian pitkälle. Sitä kun ei voi ollenkaan tietää, että mikä olo on ensi viikolla. Välillä olo voi muuttua jopa ihan hetkessä; vastaan tulee vaikkapa paha hajuste, jota en kestä ja PAM!! Migreenikohtaus on päällä. Onneksi lähestulkoon kaikki ystävät ja läheiset tietää tämän, ja ymmärtää tilanteen. Aina ei ole ollut niin. Olen joutunut kuuntelemaan valitusta siitä, miten hankala minun kanssa on sopia mitään. Tai vihjailua siitä, että minulla on tyyliin päässä vikaa… ”ei voi olla mahdollista, että saat joka asiasta migreenin”. Kamalinta oli elää parisuhteessa, jossa toinen suihkutti hirveän määrän hajustetta, jonka tiesi aiheuttavan minulle migreenin. Ei auttanut, vaikka kuinka yritin asiasta jutella. Ostin jopa toisenlaisen tuoksun, jota hän olisi voinut käyttää.. (silloin kestin vielä jotain hajusteita itsekin) mutta ei.

Kyllä. Kohtelu voi olla jopa noin julmaa, kun sairaus ei näy päällepäin, ja siihen ei uskota. Surullista.

Nykyään asiat on monellakin tapaa toisin. 🙂 Myös tyttäreni tietää, että äiti ei kestä kaikkia hajuja. Hän saattaa varoittaa minua tyyliin:”Äiti, täällä hississä haisee nyt tosi paljon! Laita huivi naamalle!”. <3 <3

Toissa viikolla istutettiin tytön kanssa mm. orvokkeja & yrttejä. Siinä puuhassa mieli todella lepää! Onneksi kestän vielä edes joitakin kukkia (parvekkeella), sillä ne on niin ihania! Kovin pitkään en voi touhuta kumartuneena eteenpäin, siitä ei tykkää niska eikä tämä uusin tuttavuus ”tiezen”, mutta hetken aikaa voi touhuta. Aurinkolasit pitää olla aina päässä, ja joskus ne on jopa pilvisellä säällä. 😀 Se johtuu siitä, että silmät on usein TODELLA arat valolle. Mutta nämä asiat kun tietää itse, niin osaa aina varustautua sen mukaan. Ja elää vaikka sitten se minuutti kerrallaan….

Mukavaa ja kivutonta päivää kaikille!

<3:lla

Tiina

Viime viikolla, kun käveltiin tytön kanssa kauppaan, niin huomattiin, miten matkan varrella oli taas hirmuisesti roskia. Pikku muru pysähtyi ja totesi;”Nyt minä kyllä kerään nuo roskat pois!”. Ja näin hän myös teki. Keräsi kaikki ne roskat, jotka oli pientareella lähellä kotiamme. Juteltiin siitä, miten tyhmää on heitellä roskia luontoon. Tyttö ihmetteli eikö ihmiset ymmärrä, että luonto menee pilalle näin? Ja miten ruman näköistä joka paikassa on, kun siellä on roskia?

Niin. Sitä minäkin olen ihmetellyt vuosikaudet. Mikä saa ihmisen heittämään roskan luontoon, vaikka monta kertaa roskis on ihan vieressä? Ja vaikka roskis olisi kaukanakin, niin miten tulee edes mieleen tiputtaa roska maahan? Näin kun toimii yksi, kaksi, kolme, kymmenen… ja lopulta ties kuinka moni ihminen, niin ympäristö näyttää pikku hiljaa kaatopaikalta. Surullisinta tässä on se, että kauniiden maisemien pilaamisen lisäksi tulee myös muita ongelmia, kun esimerkiksi eläimet saattavat loukata itsensä ja päästä hengestään jätteiden takia. Lasinsirut on myös raivostuttava asia. Kiehun joka kerta, kun huomaan, että jonnekin on rikottu tahallaan pullo. MIKSI?

Voi kunpa ihmiset oppisivat miettimään asioita pidemmälle. Oppisivat miettimään seurauksia jo pienestä pitäen. Meistä kellään ei ole oikeutta, eikä varaa kohdella luontoa näin. Ei myöskään eläimiä, eikä toisia ihmisiä.

Kun roskat oli viety roskikseen, niin neiti ilmoitti, että haluaa lähteä joku päivä ”roskalenkille”. Mentäisiin siis keräämään lisää roskia ja sovittiin, että otetaan isikin mukaan. Illalla huomasin Facebookissa, miten eräs ystäväni oli kerännyt ison jätesäkillisen roskia ja haastoi nyt muitakin mukaan. <3 Me osallistumme haasteeseen ja se olikin jo aloitettu hienosti.

Eilen sitten lähdettiin koko perhe ”roskalenkille”. Hanskat käteen, roskapussit kouraan jokaiselle ja.. än yyyy teeee NYT!! Siitä tuli oikein kilpailu, että kuka kerää eniten roskia. Ja miten innoissaan tuo pieni ihminen olikaan! <3 Hän kirmaili iloisesti pientareella & puistossa, ja lauloi samalla kovaan ääneen jotain itse keksimää roskiin liittyvää laulua. Että tuli todella hyvä mieli! Ja erityisesti seuraavasta tilanteesta; erään talon pihalla oli lapsia leikkimässä, kun kävelimme siitä ohi. Yhtäkkiä kuului pojan ääni: ”Hei, täällä on yksi!” Ja tuo poika toi meille yhden roskan pussiin. <3 Tytär harmitteli, että se olisi pitänyt laittaa hänen pussiin, niin hetken päästä tuo poika juoksee takaisin: ”Tässä on vielä yksi!”. Ja näin sai tytärkin lisää saalista. Siis niin mahtavaa! 🙂 Sen sijaan, että joku olisi vaan ihmetellyt puuhiamme (toki näinkin varmasti tapahtui..) niin nämä lapset osallistuivat itsekin roskien keräämiseen. Iso peukku sille!

Mukavaa alkanutta viikkoa!

<3:lla

Tiina

Tosiaan, tänään on vietetty leikkimielisesti ”Anna-lapsesi pukea sinut”-päivää. Edellisessä postauksessa kirjoittelinkin jo aiheesta, ja jäin miettimään, että minkähänlainen asu minulla tällä kertaa nähdään?

Ta-daaaa! Tässä tyttäreni (6v) valitsema asu tälle päivälle:

Ihanan pirteä ja värikäs kokonaisuus, vai mitä? 🙂

Tytär valitsi huolella vaatteet, korut, kengät, takin ym. jo eilen aamupäivällä. Ja miten hän odottikaan taas aamua, jolloin äiti laittaa hänen valitsemat vaatteet päälle. <3 Pieni vaiva, täysin ilmaista – mikä ISO ILO JA RIEMU! Pikku muru halusi myös lisäillä minulle aika paljon meikkiä, ja huulet piti ehdottomasti olla punaiset. Lopuksi vaihdettiin vielä laukku, sillä neidin mielestä minun oma laukku ei sopinut asuun niin hyvin, kuin tämä hänen omansa.

Tämä(kin) asu on saanut tänään paljon kehuja. Ja myös laukku. 🙂 Eli nappivalinta siis! Tytär itse totesi minulle kotoa lähtiessämme hississä, että näytän kuulemma ”golf-tytöltä” kun minulla on tämä lippis ja hiukset auki. Näin siis tällä kertaa. Saa nähdä miltä näytän marraskuussa, kun seuraavan kerran annetaan lasten stailata meitä aikuisia. Vai pitääkö edes odottaa sinne asti?

Hauskaa viikonloppua!

<3:lla

Tiina

Tulevana perjantaina 12.04.2019 vietetään jälleen ”Anna lapsesi pukea sinut”-päivää. Idean isä/järjestäjä on Lauri Salovaara. Tämä täysin maksuton, huvin vuoksi järjestettävä päivä on kiva piristysruiske arkeen. Lisätietoa aiheesta löytyy mm. Facebookista, josta löytyy myös päivälle oma tapahtumasivu.

Me ollaan osallistuttu tähän tempaukseen joka kerta siitä asti, kun sitä on alettu viettää Suomessa. Tapahtuma järjestetään siis kaksi kertaa vuodessa, aina huhti- ja marraskuussa. Idea koko jutussa on siis se, että annat lapsen (oman tai ”lainalapsen”.. tai vaikka lapsenlapsen) valita mitä ko. päivänä päällesi laitat. Kyllä, siis kaikki vaatteet ja asusteet ym. ja TÄYSIN vapaasti! Lapsilla on niin mahtava mielikuvitus. Ja heillä ei ole mitään ”sääntöjä” sen suhteen, että mitkä vaatteet voi pukea päälle yhtäaikaa. Siis tarvittaessa ihan kaikki vaatteethan voi pukea päälle yhtäaikaa? 😉

Meidän tyttö tykkää tästä päivästä todella paljon. Hän oikein odottaa ja kyselee, että milloin se taas tulee? Siinä mielessä on kiva, että päivä järjestetään kaksi kertaa vuodessa. Jos se olisi vaan kerran, niin olisi turhan pitkä aika odottaa seuraavaa. Ja onhan tämä älyttömän hauskaa myös vanhemmille! Siinä saa kuule monta ahaa-elämystä – ai näinkin voi tätä vaatetta käyttää? Meillä homma on alkanut laajentua niin, että tyttö haluaa laittaa myös hiuksia ja/tai meikata. Viimeisin villitys oli se, että hän halusi ihan kirjaimellisesti PUKEA valitsemansa vaatteet minun päälle. Noh, siinä samalla kyllä huomasi, että pukeminen ei ole niin helppoa. Mitäs jos äiti olisikin heittäytynyt lattialle kiljumaan ”eeeeen pue!!!” Heh!

Minulla on ollut siinä mielessä helppoa, että en ole tällä hetkellä työelämässä. Eli minun ei ole välttämättä pakko lähteä ko. päivänä minnekään. Mutta mehän on käyty ihan normaalisti kaupat, lääkärit ym. Fysioterapiaan menin v. 2016 ihan ”Maija Poppasen” näköisenä. Fysioterapeutti totesi kollegalleen minut nähtyään:”Anna lapsesi pukea sinut!”. Meillä oli ollut puhetta aiheesta edellisellä viikolla, niin hän tiesi varautua. Muutoin ulkonäköni olisi saattanut aiheuttaa hieman hämmennystä. Vai olisiko? Kuka sanoo mikä asu on ”sopiva” tai ”normaali”? Ollaanko me aikuiset automaattisesti liian tylsiä ja värittömiä asuissamme?

Tuon päivän yksi hauskimmista hetkistä on se, kun saa ihailla lasten valitsemia asuja gallerioista, lehdistä ym. Upeita ja hauskoja kokonaisuuksia on riittänyt näinä vuosina paljon. Ja ihan mahtavaa on ollut huomata, että joillain työpaikoilla on osallistuttu oikein porukalla. Niin sitä pitää! Iloa ja hassuttelua lisää tähän maailmaan. <3

Ohessa hieman kuvia vuosien varrelta, miltä minä olen noina päivinä näyttänyt.

Muistan nuo miljoonat pinnit! Mietin, että tämä on varmaan kosto. Minä laitan tytölle aina monta pinniä, että hiukset pysyy pois naamalta. Joskus neiti onkin tokaissut, että pitääkö niitä pinnejä olla miljoona? Hän laittoi siis äidille myös samalla mitalla, ja huudahti niitä laittaessa tutun lauseen: ”Laitetaan vielä pari pinniä tuonne, niin ainakin pysyy!!” 😀

Saapa nähdä minkälainen asu & asusteet tulee tällä kertaa.. perjantaina se nähdään!

<3:lla

Tiina

Katselin v.2006 studiossa otettuja kuvia itsestäni ja mietin, että miten vääristynyt kuva minulla olikaan tuolloin itsestäni. Elettiin vuosia, jolloin en mennyt oikeastaan minnekään ilman meikkiä. Nykyään se tuntuu hassulta, vaikka edelleen kyllä meikkaan (ja pienen tauon jälkeen taas lähes joka päivä). Ero on siinä, että nykyään VOIN mennä myös ilman meikkiä jonnekin. Ei ole siis mikään pakko meikata, vaan meikkaan siksi, että TYKKÄÄN meikata.

Tänään tein tällaisen kollaasin, jossa ekassa kuvassa minulla ei ole lainkaan meikkiä. Seuraavassa kuvassa puuttuu vielä rajaukset & ripsiväri (minulla ei siis ole tekoripsiä eikä mitään pidennyksiä, vaan ihan omat räpsyt). Viimeinen kuva on itse asiassa sama kuva, kuin toiseksi viimeinen, mutta siinä olen käyttänyt vielä puhelimen kuvien muokkaamiseen tarkoitettuja työkaluja. Tuo kylpyhuoneen ärsyttävän kirkas ja epämiellyttävä valo ei anna kyllä yhtään armoa! Mustat silmänaluset näyttää vieläkin hurjemmilta 🙂 Mutta aika paljon pystyy muokkaamaan. Jos haluaa.

Mutta palataan vielä sinne vuoteen 2006. Muistan, kuinka haaveilin oman mallikansion tekemisestä. Ajattelin, että jos sitä kautta löytyisi jotain mallihommia. Ja nyt tarkoitan siis mainosmallijuttuja, sillä olen vain 162cm pitkä. 🙂 Sain kevättalvella 2006 mainoskuvauskeikan Studio Jorma Rajamäki kautta, ja samalla tarjoutui mahdollisuus otattaa kuvia kansiota varten. Se oli ihan ensimmäinen kerta tuollaisissa kuvauksissa, ja minua jännitti todella paljon. Tuntui, että en osaa hymyillä yhtään luonnollisesti enkä olla järkevän näköisesti kuvissa, vaikka hienosti Jorma kyllä opasti koko ajan.

Muistan kun sain sitten mm. alla olevat kuvat nähtäväksi ja miten minulla tuli itku. Minusta nämä olivat ihan kamalia! Ja nyt siis tarkoitan sitä, että minusta MINÄ näytin näissä kuvissa ihan hirveältä. Olin liian lihava, liian ruma, liian vaalea (iho), liian keltahampainen, liian lyhyt, rumat hiukset, huonot ilmeet…. jne jne. En halunnut aluksi näyttää näitä kuvia juuri kenellekään, sillä häpesin näitä niin paljon.

Muutaman kuukauden päästä otettiin kuvia toisen valokuvaajan kanssa (Risto Salmijärvi) erääseen Showhun liittyen, jossa olin silloin mukana. Samalla otettiin uusia kuvia edelleen sitä mallikansiota ajatellen. Ja jälleen sama juttu – en tykännyt kuvista yhtään. Nämä olivat omasta mielestäni vielä hirveämpiä kuin esimmäiset.

Nykyään kun katson näitä kuvia, ihmettelen miksi olen ajatellut itsestäni niin? Kuvathan on tosi kivoja. En todellakaan ole lihava, enkä näytä hirveältä. Mutta niin ajattelin vuosikausia itsestäni. En ole koskaan pitänyt itseäni kauniina. Muistan, miten jo yläasteella ajattelin, että haluaisin olla ihan toisen näköinen. Koin että olen todella ruma. Jos joku kehui ulkonäköäni, niin hämmennyin todella paljon. En kerta kaikkiaan nähnyt itseäni niin kuin muut.

Mistä tuo itseni soimaaminen, aliarvioiminen ja vääristynyt omakuva oikein kumpusi? Siihen vaikutti monikin asia. Yksi syy oli ehdottomasti se, että minua kiusattiin ala-asteella koulussa. Kommentteja tuli silloin paljon ulkonäköön ja vaatteisiin liittyen. Sittemmin olen ollut myös vääränlaisissa ihmissuhteissa, joissa toinen ihminen on polkenut itsetuntoa lattiaan hokemalla joka käänteessä, että en ole yhtään mitään. Aloin lopulta itsekin uskoa siihen.

Rakkaan aviomieheni, Jarkon kohtaamisen jälkeen tilanne alkoi pikku hiljaa muuttua. Myös lapsen saaminen (sitä kautta myös kehon suuret muutokset), sairastuminen yms käynnistivät minussa monenlaisia prosesseja. Ja yksi niistä on ollut tutustuminen kunnolla itseeni. Olen oppinut viime vuosina niin paljon! Olen oppinut (ja vielä oppimassa..) rakastamaan itseäni, myös ulkokuorta, vaikka se ei missään nimessä olekaan pääasia! Kaunis ihminen.. kaunis sielu.. on sitä ennen kaikkea sisältäpäin. Sisäinen kauneus heijastuu ja näkyy myös ulospäin.

Osaan siis jo olla – ainakin vähän- armollisempi itselleni. Ja parhaillaan opettelen pitämään hyvää huolta myös itsestäni. Sekin kun näkyy heti ulospäin ja tuntuu mm. erilaisina kipuina ym. oireina, jos ei huolehdi. Esimerkiksi unen merkitys on tullut huomattua vauvavuosien valvomisen jälkeen. Hyvää & sikeää unta arvostaa nykyään todella paljon, sekä terveellisesti ja r a u h a s s a syömistä. Ja tosiaan, aloin myös meikata taas lähes päivittäin, koska tykkään siitä. Siitä tulee hyvä fiilis. Se on osa minua, jota ei pidä kadottaa minnekään.

Ihanaa viikonloppua!

<3:lla

Tiina

Oli niin mahtavan lämmin päivä, että päätettiin lähteä tytön kanssa rantaan. Mietittiin, että jos jäät ovat lähteneet, niin mennään kyllä uimaan. Ja kyllä, siinä ihan rannan lähellä ei ollut yhtään jäätä enää. Ei muuta kuin uikkarit päälle ja menoksi! Hyi miten kylmää, mutta talviturkki heitetty!

APRILLIA! 😀

Minua ei saisi järveen ikinä näillä keleillä. Olen niin vilukissa, että pelkkä ajatuskin puistattaa. Heh! Meidän perheessä on tehty aina aprillipiloja. Tai ainakin minä olen tehnyt, jos kukaan muu ei muista. Se taisi lähteä jostain äidilleni tekemästäni aprillipilasta, joka meni niin hyvin läpi, että innostuin tekemään niitä muillekin. Vuosien saatossa siitä on tullut sellainen päivä, että oikein kukaan ei enää vastaa minulle puhelimeen. Siskoni vannoo joka ikinen vuosi, että ei usko 1.4 mitään mitä sanon. Hän on laittanut itselleen muistutuksen, että osaa varmasti varautua. Viime vuonna(kin) viestitti, ettei vastaa minulle puhelimeen tänään – ”ihan turha yrittää!”. Muuuutta lopulta on kuitenkin aina vastannut ja mennyt lankaan, niin kuin taas tänään. 🙂

Kaikki ei tykkää aprillipiloista ja moni pitää niitä täysin hölmönä juttuna. Minä tykkään ja joka vuosi tulee tehtyä jotain jäynää. Mietin kuitenkin jekut aina niin, ettei mentäisi hyvän maun rajan yli. Eli ihan mistä vain asiasta ei voi tehdä pilaa. Nyt kun tyttö on jo vähän isompi, niin hän on myös innostunut jekkuilusta. Monta juttua on mennyt läpi ja naurua riittänyt yllin kyllin. Juteltiin tänään siitä, että kaikki asiat ei tosiaan sovi aprillipilaksi. Se on hyvä käydä lasten kanssa läpi.

Ei käyty siis uimassa tänään, mutta sen sijaan käytiin tytön kanssa etsimässä kevään merkkejä. Löydettiin monta; pajunkissoja, puroja, leskenlehtiä, voikukan lehtiä… Ihmeteltiin miten lumet lähtikin TOSI nopeasti. Lukuun ottamatta isoja kasoja, joihin aurattu lunta pitkin talvea. Tänä talvena pihaamme kertyi niin jättimäinen läjä lunta, että saa nähdä onko se siinä vielä pitkälle toukokuuhun. Tai ehkä jopa juhannukseen asti?

Paikoin oli kyllä todella märkää. Olisi pitänyt olla kumisaappaat tai loskarit jalassa. Nyt meidän piti hieman kiertää, että päästiin kuivin jaloin kotiin.

Kovin pitkään ei voitu ulkona olla, sillä ilmassa alkaa olla katupölyn lisäksi siitepölyä. Se on tosiaan meillä(kin) joka keväinen vitsaus. Tai oikeastaan kevään siitepölystä kaikki vasta alkaa… sen jälkeen tulee heinät jne. Läpi kesän pitää olla lääkkeet kehissä. Vasta myöhään syksyllä helpottaa. Onneksi on löydetty hyvät tropit ja niiden avulla pärjätty ihan hyvin, kunhan vaan muistetaan ottaa ne ajoissa.

Ohessa pari kuvaa myös viikonlopusta. Silloin tehtiin heikkalaatikolla kevään ensimmäinen hiekkalinna, bongattiin iso sammakko, ja ihasteltiin upeaa pilviverhoa taivaalla.

Aurinkoista viikkoa!

<3:lla

Tiina

Tänään se tuli. Nimittäin keväinen fiilis! Heti aamulla herätessä, kun aurinko paistoi niin upeasti. Ja sitten siitä, kun tyttö kysyi, voidaanko ottaa pyörä esille? Tai viimeistään siinä vaiheessa, kun mentiin parvekkeelle juomaan kevään ensimmäiset mehut. 🙂 Ulkona tosin oli aivan järkyttävä tuuli, mutta se ei tuntunut yhtään partsilla, jossa on onneksi lasitukset. Niiden ansiosta parveke on jo kesäisen lämmin ja näin saadaan meille taas yksi huone lisää.

Minä siirsin myös ruukussa kasvavan basilikan parvekkeelle päiväksi. Saatiinpa jotain vihreää sinne, kun tällä hetkellä partsilla ei ole mitään kukkia tms. Viimeistään kesällä laitetaan tytön kanssa sinne yrttejä, salaattia yms. kasvamaan. Ne tekevät parvekkeesta viihtyisän ja samalla saadaan kivaa puuhaa. Tyttö rakastaa kukkien ja yrttien istuttamista, kastelua ja hoitoa. Ja ihanaa se on minustakin. Mieli todella lepää siinä puuhassa!

Tykkään keväästä kyllä siinä mielessä, että tulee lämmin (vihaan kylmyyttä!). Luonto on niin mielettömän kaunis, ja aina vaan kaunistuu, mitä lähemmäs kesää mennään. Tykkään myös siitä, että päivällä ja alkuillasta on valoisaa, mutta muutoin olen kyllä enemmän syksyihminen. Osittain se johtuu siitä, että lisääntyvä valo alkaa haitata nukkumista. Meillä on pakko olla pimennysverhot ym viritelmät, että saisin/saisimme nukuttua yöllä. Toinen kenkku juttu keväässä on siitepöly. 🙁 Ahdistaa jo valmiiksi, kun luin jostain, että tiedossa on taas vaikea kevät allergisille. Höh! Onneksi ollaan aloitettu ”valmistautuminen” koivuun jo hyvissä ajoin. Toivotaan, että tänä vuonna ei mennä ihan niin tukkoon, mitä parina edellisenä vuonna on menty.

Näistä haasteista huolimatta.. onhan se silti tosi ihanaa, että kesää kohti mennään nyt kovaa vauhtia. Pian koittaa aika, jolloin ulos lähtiessä ei tarvitse pukea hirveää määrää vaatetta päälle, vaan voi vain mennä ulos. Se on kyllä ihan parasta!

Mukavaa alkavaa viikkoa!

<3:lla

Tiina

Viime päivät ovat vetäneet mieltä taas kovin matalaksi. Jälleen kerran on menossa kausi, jossa KAIKKI kenkut jutut sattuu ja tapahtuu samaan aikaan. Pöh. Olen yrittänyt aamulla herätessä miettiä, että tästä päivästä tulee kiva. Tai ihan mukava. Mutta pian huomaan, että manaan jo jotain asiaa, joka tuli sotkemaan kuviot. Tänä aamuna masensi myös näky ikkunasta..

Yleensä tykkään sadepäivistä, mutta tänään se vaan synkisti lisää. Peilistä katsoi väsyneet kasvot (viime aikoina ihan liian vähän unta ja sitä kirottua stressiääää). Päätin että piirrän naamani heti, eli meikkaan. Josko se vähän piristäisi.

Minä olen meikannut tyyliin aina, jostain 14..15 vuotiaasta asti. Oli aikoja, jolloin en mennyt minnekään ilman meikkiä. Mutta kummasti se(kin) asia muuttui lapsen myötä. Nykyään saatan olla meikkaamatta monta päivää (kyllä, minä..ihan oikeasti!), mutta aina kun vaan jaksan ja voin, niin kyllä meikkaan . Se tekee minusta ”minut”. Olen piirtänyt rajaukset luomiin jo sieltä 15v asti, niin en oikein osaa olla enää ilman. Ne ovat osa minua.

Tarkennetaan vielä sen verran, että en tarkoita tätä turhamaisessa mielessä. Minä voin olla tarvittaessa ilmankin meikkiä. Maailmani ei kaadu siihen, jos en saisi enää meikata. Pystyisin kyllä elämään ilmankin. Mutta minä siis tykkään meikata ja viihdyn siinä tyylissä, minkä olen piirtänyt jo vuosikausia itselleni. Nykyään minulla on kyllä isoja haasteita löytää sopivia meikkejä. Ensinnäkin, ne maksaa! 🙂 Toisekseen, minulla on hajuste- ja kemikaaliyliherkkyys, joka rajoittaa todella paljon. Itse asiassa.. se rajoittaa koko elämistä!

Ihania tuotteita olisi vaikka kuinka paljon, mutta yleensä en voi käyttää oikein mitään niissä olevan tuoksun takia. Saan saman tien hirveän migreenin, jos tuoksu on kovin voimakas, tai sellainen, jota en kestä. Kaiken pitää siis olla yleensä täysin hajusteetonta. Minulla on enää muutamia tuotteita, joissa on hyvin mieto tuoksu. Sellainen, jota siedän. Mutta saapa nähdä miten on jatkossa. Minä omistan tällä hetkellä lahjaksi saadun meikkivoiteen, puuterin, pikkusiskolta saadun poskipunan & kulmakynän, yhden luomivärisetin, rajauskynän, ripsivärin ja 2kpl huulipunia. Siinä kaikki! Joskus olen käyttänyt Halloweenista jääneitä, lapsen kasvovärijämiä meikkaamiseen. 😀 😀 Toisaalta, tässä on hyvätkin puolensa; ei ole eikä kerry mitään turhaa ja ylimääräistä tavaraa tai sitä paljon puhuttua jätettä. Jokainen purkki tulee käytettyä täysin loppuun ja parhaimmillaan vielä kierrätettyä.

Tytär keksi tänään loistavaa tekemistä heti aamusta; maalataan! Meillä oli oikein taidegalleria iltapäivällä.

Jos se oman nassun ”maalaaminen” ei piristänyt, niin tämä kyllä piristi kovasti! Aurinkokin kurkisteli hetken aikaa ikkunoista juuri silloin, kun maalattiin. Tai tällä kertaa minä toimin lähinnä apulaisena ja neiti taiteilijana. Hetkessä syntyi näin monta hienoa maalausta. Minun suosikkini näistä on tämä ”Maalaava Muumi”.

Haaveissa oli ottaa edes pienet päikkärit. Sillä ne jos mikä piristäisi tällaisena päivänä. Mutta eipä se sitten onnistunutkaan. Toisaalta, sain tehtyä vihdoin monta asiaa, jotka ovat roikkuneet pitkään. Vietiin kauppareissulla myös tärkeää postia eteenpäin…

Ehkä ensi yönä… siis nyt… 🙂 uni alkaa maistua paremmin ja huomenna herään ihan eri fiiliksin. Hyvää yötä!

<3:lla

Tiina

Mieheni, minun ja tyttäreni lisäksi meillä asuu muitakin. Kyllä, täällä asustaa oikeastaan aika paljonkin väkeä. Jotkut heistä ovat varsin muuntautumiskykyisiä ja erehdyksissä saatan luulla, että taas on tullut joku tyyppi lisää. Tässä esittelen heistä muutaman.

Kerttu

Kerttu on näköjään käynyt kaupassa. Jos ei ole (leikki) karjalanpiirakoita, niin ne tehdään hetkessä itse. Ja varsin edullisesti.

Tuttavallisemmin ”Kepa”. Se ihan ensimmäinen, tärkeäksi muodostunut unikaveri. Voi luoja tätä on etsitty monet kerrat! Kylmänhiki otsalla pohdittu, että mitä tehdään, jos Kepaa ei enää löydy? Kerran yritin ostaa ”vara-Kertun”, mutta erittäin huonolla menestyksellä. Tytär tokaisi heti;”Missä oikea Kerttu on?”. Enhän minä ollut tajunnut miten tarkkaan tuo pieni ihminen tuntee rakkaan Kepansa. Vara-Kertulla oli täplä IHAN eri kohdassa naamaa. Eikä se edes tuoksunut oikealta!

Graham Kengu

Jouluna Kengulla oli tietysti oma tonttulakki. Kiitos Sirpalle!

Hän on tullut meille ihan oikeasti Australiasta asti. Muistan aina sen joulun. Neiti oli vasta pari vuotias ja ihmetteli kovasti paketteja. Posti toi vielä yhden välipäivinä, ja se olikin tullut kaukaa. Voi sitä iloa ja riemua! Voidaan sanoa, että se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Siinä kävi niin, että Kengu vähän niin kuin syrjäytti Kertun. Ilman sitä ei mennä enää minnekään. Tätäkin kaveria on etsitty milloin mistäkin.. Uutta onkin todella hankala löytää, joten toivotaan että pysyy tallessa. Kengu on nimetty antajansa, isin ystävän Grahamin mukaan.

Vadelma

Tämä sympaattinen tyyppi muutti meille pari vuotta sitten, kun muutimme uuteen kotiin. Jouduimme siinä muutossa luopumaan lähes kaikesta omaisuudesta, myös pehmoleluista. Säästin vain pari tärkeintä, jotka pysyimme pesemään tarpeeksi kuumassa, ja vaihdoin niistä myös täytteet varmuuden vuoksi. Lupasin silloin tytölle, että hän saa valita itselleen pari uutta pehmoa. Silloin löytyi Vadelma. Tämä koira on ollut myös monessa mukana. Roolit vaihtuu monta kertaa päivässä. Hän on myös julkkis; Vadelma osallistui kirjaston järjestämään ”lelujen yö”-tapahtumaan ja pääsi sitä kautta mm. paikallislehteen.  🙂

Vadelman vuoro laittaa ruokaa.

Santtu
Uusin tulokas. Hänet on tuotu San Franciscosta asti. Veljeni (joka on tyttäremme kummi) toi tuliaisia viime syksynä. Santtu on kotiutunut hyvin ja hänet on otettu hienosti joukkoon mukaan.

Santtu ja varsin onnistunut muotokuva.

Muun muassa nämä kaverit touhuavat meillä kaikenlaista ja yksi kulkee aina mukana. Minä itse en muista omasta lapsuudesta, että minulla olisi ollut joku tietty unikaveri. Muistan kyllä, että minulla oli rakkaita leluja, mutta ei siis ollut sellaista, joka olisi ollut kaikkein tärkein. Tai sellaista, mitä olisin kuskannut mukana ihan joka paikkaan. Mutta minulla oli kyllä mielikuvitusystävä, ”Rondodondo”. Kerroin hänestä paljon tarinoita ja kuvailin hyvin tarkkaan, että missä ja minkälaisessa talossa hän asuu. Aina kun lähdin häntä tapaamaan, niin pyysin äitiäni tekemään eväät molemmille. Sitten söin tyytyväisenä kaikki eväät takapihan kuusen alla.. 🙂 Sisarukset jaksavat edelleen kysellä minulta; ”Onko Rondodondoa näkynyt?”

Tyttärelläni on mielettömän rikas mielikuvitus. Hetkessä hän keksii upeita leikkejä ja puvustaa vaikkapa nämä pehmot sen mukaan. Minusta on ihanaa että valmiiden lelujen sijaan hän haluaa yleensä itse rakentaa kaiken leikkiin. Eli vaikka meiltä löytyy esimerkiksi kirpparilta ostettu barbien talo, niin yleensä hän tykkää rakentaa ihan omanlaisen talon käyttäen mielikuvitusta, ja kaikenlaista materiaalia mitä kotoa löytyy. Se ei maksa mitään ja on paljon hauskempaa!

Aikuisten pitäisi leikkiä enemmän. Minunkin pitäisi leikkiä paljon enemmän! Toisaalta minä teen monia muita juttuja lapsen kanssa, kuten esimerkiksi askartelen tai kehittelen uusia rooliasuja niitä leikkejä varten yhdessä hänen kanssaan. Meillä isi leikkii tytön kanssa joka päivä. Ja mikä parasta; hän todella heittäytyy mukaan leikkiin. Siskoni nauroi kerran, että on jo ihan tottunut siihen, että kun meille tulee, niin Jarkko on täällä milloin missäkin asusteissa. Jos leikitään prinsessaa, niin kruunu päässä jne. Tai sitten hän on ängennyt itsensä pahviseen muumitaloon sisään..

Leikkisää & leppoisaa viikonloppua!

<3:lla

Tiina