Hatturasia blogi

Tänään, 11.03.2019 sinä olisit täyttänyt pyöreät 70 vuotta. Viime päivinä olet ollut taas paljon ajatuksissani. Muun muassa siksi, että syntymäpäiväsi lähestyy, mutta myös siksi, että iskä makaa sairaalassa. Huoli kaihertaa mieltä, vaikka sitä kuinka yrittäisi keskittyä johonkin muuhun. Kävimme jo lauantaina haudallasi, kun en tiennyt yhtään pääsemmekö ”oikeana” päivänä.

Se on edelleen jotenkin epätodellista, seistä siinä sinun haudalla. En meinaa vieläkään käsittää sitä, että et ole enää tässä maailmassa, vaikka nukuit pois jo lähes 2 vuotta sitten. Minulla on edelleen puhelinnumerosi kännykässä. En pysty tai edes halua poistaa sitä. Joskus mietin, että mitä jos numero hälyttäisi taas? Sinä vastaisit.. yhtä iloisena kuin aina, kun sinulle soitti. Sinä olit varmasti positiivisin ihminen, jonka olen koskaan tuntenut. Olit aina ystävällinen kaikille, ja moni ystävänikin tykkäsi sinusta kovasti. Viimeiseksi jääneessä puhelussa nauroit makeasti, kun kerroin pikku murun puuhia & sutkautuksia. Sanoinkin sinulle, että kuulostat TODELLA hyvälle – mitä ne on antaneet sinulle siellä sairaalassa? Äänesi oli jälleen kirkas ja jotenkin niin iloinen, rauhallinen.

Pikku muru keräsi (taas) haudalle käpyjä & oksia. Hän tekee niistä aina pesän linnulle, joka tuotiin sinne uurnan laskussa. Kun sytytin kynttilöitä, niin hän totesi:”laitetaan vähän lämmintä mummolle”. <3 Hän tekee surutyötä omalla tavallaan ja kyselee edelleen kuolemasta. Olen parhaani mukaan yrittänyt selittää miksi mummo ei voi tulla enää takaisin. Sitä hänen on vaikea ymmärtää. Olemme lukeneet myös kuolemaa käsitteleviä satuja, joita löytyy jonkin verran kirjastosta. Uskon että niistä on ollut apua. Tai ainakin minusta tuntuu siltä. Minä itse olen kuunnellut paljon musiikkia. Muun muassa tätä Jarkko Martikaisen ”Myrsky” -nimistä kappaletta. Siinä koskettaa erityisesti tämä kohta;

”Kun masennus makaa pedin pohjalla

ja kaipaus kolkuttelee sen alla

sinä pyörität mietteitä joissa oot maannut

toivoen ett’ oisit takaisin saanut

ees muutamat minuutit, tunnit tai päivät

ja sanoa sanat jotka ilmaan jäivät

ja koskettaa elävää ihoa vielä

ja palata kotiin ja hän olis siellä

ja kertoa kuinka on rakkain ja parhain

ja yhdessä surra ett’ lähti niin varhain

minä kanssasi kiroan elämän lakia

tummimmat pilvetkin itkee sen takia

ne pisaroi, tihuttaa, salamoi

myrskyn nostattaa

ja myrsky huuhtoo jälkesi niin

ettei suru voi löytää sinua..”

– Jarkko Martikainen, Myrsky (albumilta ”Rakkaus”)

Voi kunpa voisin halata sinua juuri nyt oikein lujasti. Voi kun voisin toivottaa hyvää syntymäpäivää, ja viettää kanssasi hauskoja juhlia. Kohtalo päätti kuitenkin toisin. Näin sinusta viime vuoden puolella unta, jossa huolehdin kovasti sinusta. Käskit minun mennä pitämään hauskaa ja tanssimaan. Sanoit, että sinulla on kaikki hyvin! Että minua harmitti, kun heräsin heti sen jälkeen. Olisin halunnut takaisin siihen uneen, mutta sitten tajusin, että tuon parempaa viestiä ei voi enää saada; jatka elämää, nauti ja mene tanssimaan! Kaikki on hyvin!

Hyvää syntymäpäivää ja paljon onnea rakas äiti – sinne jonnekin! <3

<3:lla

Tiina

Se oli kesä 2010 kun kiinnitin asiaan ensimmäisen kerran huomiota. Olin tavannut kesän korvilla elämäni rakkauden, mieheni Jarkon. Kävellessämme paikasta toiseen huomasin, että matkamme varrella oli aina sulka tai sulkia. Sanoin asiasta kerran Jarkolle, ja totesimme yhdessä; ”sulka näyttää tien!”. Välillä niitä löytyy mitä ihmeellisimmistä paikoista!

Jossain vaiheessa aloin kuvata niitä. Ja nykyään, jos törmäämme sulkiin, niin tyttäreni toteaa;”Äiti! Sulka! Otatko kuvan?” 🙂

Keväällä 2017, kun rakas äitini menehtyi, aloin nähdä sulkia ihan joka paikassa. Tuntui, että niitä oli jokaisen nurkan takana. Silloin se toi kovasti lohtua. Ajattelin nimittäin niin, että ne olivat ikään kuin ”merkki” minulle, että äidilläni on nyt kaikki hyvin. Asia oli jäänyt minua vaivaamaan, koska en valitettavasti saanut olla läsnä, kun äiti nukkui pois. Todella monta kertaa on käynyt myös niin, että kun mietin äitiä ja olo on hieman haikea, niin aika pian sen jälkeen törmään taas sulkaan tai höyheneen. Joulun aikaan löysin yhden meidän kotiovelta.

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

Tiedän. Sulkia löytyy luonnosta joka puolelta, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Niitä tippuu sinne, ja on ihan luonnollista, että niitä osuu matkan varrelle. Ja asia kuin asia; jos siihen alkaa kiinnittää huomiota, niin sitä näkee joka puolella. Tämä on tietysti totta, mutta minä olen törmännyt niihin myös hyvin erikoisissa paikoissa, joihin ne eivät ole voineet tippua mistään.

Jokainen uskoo mihin tahtoo. Niin minä ajattelen. Ja jos joku saa siitä hyvän fiiliksen, kun sulka osuu paikalle juuri sopivaan aikaan, niin sallittakoon se ilo meille. Tähän kohtaan esimerkkinä vaikka sellainen tilanne, että kun kävelin kerran hyvin jännittyneenä sisään sairaalaan, niin ovella oli sulka. Siitä tuli todella hyvä fiilis – kaikki menee hyvin!

Olen myös lukenut jonkin verran siitä, mitä eri väriset sulat merkitsevät löytäjilleen. Tästäkin löytyy paljon tietoa netin syövereistä, sekä suomeksi että mm. englanniksi. Joku ajattelee sulkien olevan viestejä enkeleiltä, toinen taas saattaa ajatella sen olevan täysin huuhaata. Meillä jokaisella on oikeus ajatella miten haluamme. Tai ainakin pitäisi olla. Joka tapauksessa.. onhan tämä sulkien ”bongaus” / valokuvaaminen ihan hauska harrastus ilman mitään sen kummenpaa merkitystä.

Tähän loppuun vielä ihana Heli Pukin runo, ”Siivet”, jonka löysin joskus netistä.

Siivet

”Sulka rehellisyydestä
sulka rohkeudesta,
sulka uskosta ja urheudesta
sata sulkaa suuresta surusta,
tuhat onnen tuntehista
sulka suurin sielun kipinästä.

Sulista kasvavat
suuret kantavat siivet
tuuleen, tuleen, varjoon, valoon
– päivään huomiseen.”

– Heli Pukki

<3:lla

Tiina

Haaveilin blogin perustamisesta jo pari vuotta sitten, mutta jotenkin se on vain jäänyt. Osittain terveydellisistä syistä. Viime vuonna kerroin ideasta veljelleni Tuomolle. Hän kannusti ja antoi myös vinkkejä siihen mitä kannattaa ottaa huomioon.

Pari kuukautta myöhemmin kun täytin pyöreät 40 vuotta, niin ystäväni & veljeni yllättivät minut täysin. Odotin illalla kahta ystävääni kahville ja käytiin vielä kaupassa ennen heidän tuloa. Enpä tiennyt että meitä tarkkailtiin parkkipaikalta. 🙂 Ovikello soi ja pian eteisestä kuului; ”Äitiiiiiii!”. Oven takana odottikin suuri joukko rakkaita ystäviä, sekä meidän Tuomo. En edes muista mitä he ihan ensimmäiseksi sanoivat, sillä taisin juosta karkuun. Sieltä nämä ihanat tulivat halaamaan ja toivat mukanaan kaikenlaisia herkkuja; suolapalaa, hedelmiä, keksejä, pullaa, kakkua, limua, mehua, teetä, kahvia, kuoharia jne. He toivat jopa kuohuviinilasitkin mukana, kun eivät olleet varmoja onko meillä sellaisia enää (ja ettei meille tulisi tiskiä). Yhdellä ystävistäni oli mukanaan myös oma tytär, joten meidän pikku murullakin oli seuraa. He olivat siis miettineet KAIKEN. Ihan mielettömän ihana yllätys! Eikä yllätykset loppuneet tähän.

Hetkessä meillä oli juhlapöytä katettu, ja sitten kilisteltiin maljoja. Kaikki vaativat minulta puhetta, mutta eihän siitä tullut yhtään mitään. Minua itketti niin kovasti – ilon ja onnen kyyneleitä. Oli niin ihanaa nähdä heidät kaikki. En muista koska olin viimeksi nauranut niin paljon kuin sinä iltana.

         

Sain ihania lahjoja! Muun muassa lahjakortin kiropraktikolle, jonka hoidot ovat auttaneet esim. migreeniin, lihasjumeihin, sekä niskan vanhan vamman aiheuttamiin oireisiin. Kummipoikani oli lähettänyt minulle lahjakortin, jolla voisin hankkia jotain itselleni. Jossain vaiheessa Tuomo antoi minulle kirjekuoren ja pyysi lukemaan mitä kortissa lukee… ”Mitä bloggaaja tarvitsee? Domain, blogi, banneri..”

         

Apua! Nyt minulla olisi mahdollisuus perustaa ihan oma blogi. Kiljuin riemusta ja sitten taas itkettiin. 🙂

Ei muuta kuin kirjoittamaan?

No, ei se ihan niin mennyt, vaan sitten alkoi mielestäni kaikista vaikein osuus; nimen keksiminen. Aina kun keksin mielestäni hyvän nimen, niin se oli jo käytössä tai domain oli varattu tms. Meinasi iskeä epätoivo! Hatturasia tuli mieleen kun pohdin jotain minne voi laittaa, säilöä tai tallettaa asioita. Laatikko, boxi, rasia… HATTURASIA! Olin ihan varma että se on jo käytössä, mutta eipä onneksi ollutkaan. Minulla on itse asiassa ollut joskus hatturasia, jossa säilytin mm. valokuvia. Minusta ne on hurjan kauniita, ja niistä tulee mieleen aikakaudet, joiden tyyliä rakastan. Esimerkiksi 50- ja 60-luku; kellohameet, kampaukset, rajaukset silmissä, hatut, musiikki… ah! Tässäkin mielessä nimi sopii siis minun blogille.

Ystäväni Sirpa lainasi minulle tätä hatturasiaa kuviin.

Miksi ja mitä sitten kirjoitan?

Blogin myötä saan itselleni kanavan, jonne voin kirjoittaa omia ajatuksia, kuulumisia ja ideoita. Se kertoo elämästäni iloineen ja suruineen, keskittyen kuitenkin enemmän iloisiin ja positiivisiin asioihin. Uskon nimittäin siihen, että keskittymällä hyvään ja positiivisiin asioihin, niitä saa lisää elämäänsä. Helpommin sanottu kuin tehty, vai mitä? Joku voi saada teksteistäni myös vertaistukea, sillä aiheita tulee varmasti myös migreeniin tai vaikkapa home-/kemikaaliherkkyyteen liittyen.

Tervetuloa seuraamaan Hatturasia blogia!

<3:lla

Tiina