Viimeisen postauksen jälkeen olin näköjään aloittanut luonnoksen nimeltään; ”Onnea Hatturasia blogi 1v”… mutta siihen se oli jäänyt. Koko maailma mullistui koronan myötä, ja niin myös meidän perheen elämä.
Tytär jäi ”kotieskariin” ja me ei käyty enää kaupassa hänen kanssaan, vaan ruokaostokset yms hoiti mieheni Jarkko – maski & hanskat suojanaan. Kaikki vähätkin menot peruttiin tai siirrettiin, ja mm. lääkärit olivat osittain puhelinaikoja. Lähinnä me oltiin vaan kotona, tai sitten käytiin omalla pihalla / lähimetsissä ulkoilemassa. Vasta ihan viime viikkoina on uskaltauduttu näkemään jo vähän ihmisiä, mutta edelleen ulkona. Eka kaupassa käynti (3,5kk jälkeen!) oli ”hassu” kokemus – mikä tämä paikka on? Mitä täällä tehdään? Heh! 😉
Toisaalta kun miettii… niin ei meidän pienen perheen arkinen elämä muutoin ihan hirveästi mullistunut keväällä. Me on ennenkin oltu tilanteessa, jossa esim. kerho loppui kesken vuoden, kun saatiin siellä oireita sisäilmasta. Ja muutenkaan ei voida mennä ihan joka paikkaan juurikin sisäilman ja/tai tuoksujen takia. Olen/ollaan jouduttu ennenkin käyttämään maskia, ja ollaan aina yritetty välttää pöpöjä (meillä perusflunssakin kestääääääää helposti 2kk). Matkusteluun ei ole ollut varaa vuosikausiin jne. Eli tiettyä ”eristäytymistä” yhteiskunnasta on ollut meillä jo ennen koronaa – pakon sanelemana. Murulla jatkui (ainakin vielä toistaiseksi) myös työt, niin sekään ei muuttunut minnekään. Luojan kiitos!
Mutta… sitten tipahti pommi; minun isäni kaatui maaliskuun 19.päivä, ja joutui sairaalaan murtuneen jalan takia. Tuo kaatuminen koitui hänen kohtalokseen. :'( Isä sai sairaalassa koronatartunnan, ja menehtyi huhtikuun 21.päivä. En koskaan unohda sitä hetkeä, kun heräsin aamulla klo 05. Minulla oli tuskainen olo. Mietin, että mikä nyt on? Onko mulla refluksi pahana? Vai olenko saamassa sydänkohtauksen? Rintakehällä oli kipua & kummaa painetta. Henkeä ahdisti, ja olo oli todella tuskainen. Istuin sängyllä jonkun aikaa, ja meinasin juuri lähteä hakemaan vettä, kun puhelin soi. Näin, että sairaalasta soitetaan. Kurkkua alkoi kuristaa entisestään. Isä oli menehtynyt 05:20.
Jotenkin minä ”tunsin” isän lähdön.
En vieläkään meinaa käsittää tapahtunutta. Ehkä se johtuu siitä, että emme saaneet nähdä häntä lainkaan. Siunaustilaisuus oli vasta 29.5, ja siellä tuli kyllä kova itku, kun näin isän arkun. Mutta edelleen… kaikki tuntuu jotenkin epätodelliselta. Lopullisuus – se sattuu ja mieli on haikea, vaikka toki järjellä ymmärrän tilanteen.
Isä sai lähes toivomansa siunaustilaisuuden. Hänkään ei voinut aavistaa toiveita laatiessaan (jo vuosia sitten), että koko maailma ”pysähtyy” v. 2020, ja tuo kaikki vaikuttaa myös häneen & hänen hautajaisiin. Toukokuussa oli vielä voimassa tiukka, max.10 hlöä kokoontumis-rajoitus, joten isää saattelemassa ei ollut kuin ihan lähimmät. Tilaisuus oli lyhyt ja kaunis. Isän näköinen. Kun tulimme ulos kappelista, niin pihapuussa lauloi mustarastas niin lujaa, että kappelin kellot meinasivat jäädä kakkoseksi! Aivan kuin tuo lintu olisi oikein yrittänyt laulaa kovempaa. 😀
Isä – ja myös äiti – ovat olleet paljon mielessäni viime viikot. Päähän tulvii muistoja lapsuudesta, nuoruudesta, ja ihan viime vuosista. Olen hoitanut isän paperiasioita jaksamisen mukaan, ja välillä myös jaksamisen äärirajoilla. On kyllä uskomatonta mikä määrä kaikkea pamahtaa omaisten niskaan hoidettavaksi hetkenä, jolloin läheinen on juuri kuollut. Silloin pitäisi olla ns. ”suruaika”, eikä jaksaisi mitään ylimääräistä. Mistä se energia pitäisi tässä kohtaa löytää?
Eniten on harmittanut pompotus… välillä joutuu soittamaan miljoonaan paikkaan, eikä asia tahdo siltikään selvitä. Stressi on alkanut näkyä mm. unettomuutena, mikä taas huonontaa oloa entisestään. Sillä jos en nuku, niin seuraavaksi pamahtaa migreeni ja/tai horton… ja kierre on valmis.
HENGITÄ. <3 Sitä olen yrittänyt taas oikein keskittyneesti tehdä, kun voimat meinaa loppua kokonaan (tai kun meinaa mennä hermot..). YRITÄN keskittyä vain tähän hetkeen, enkä murehtia tapani mukaan tulevasta. Välillä se on samperin vaikeaa!
Aloin pari viikkoa sitten kuunnella Karita Tykän kirjaa ”Hyvä Elämä- rakkaudella Karita”. Se jotenkin oikein ”kutsui” luokseen. Ja täytyy kyllä sanoa, että tykkään kovasti! Nyt tuntuu olevan juuri oikea hetki tälle kirjalle. Olen jo nyt saanut kirjasta paljon, ja aion hankkia sen ihan omaksi myös. Tämä kirja vaikuttaa nimittäin juuri sellaiselta, että siihen voi.. ja tulee palattua aina uudelleen ja uudelleen. <3
Rauhallisen hengittämisen lisäksi pienet kävelyretket ovat auttaneet stressiin. Luonto on ollut niin uskomattoman kaunis! Meillä on sellainen vakioreitti, jonka kävelemme lähes joka ilta. On hauskaa seurata miten maisema muuttuu vuodenaikojen mukaan.
Kuulumisia lisää ihan lähiaikoina 🙂