Suru ja haikeus nosti taas päätään.
Tänä aamuna puhelin ei soinut, tai piipannut viestin merkiksi. On minun toisen nimen nimipäivä, eli Johannan-päivä. Ja vaikka tätä ei mitenkään juhlita, niin sekä äiti, että isä, onnittelivat aina. <3 Kun äitini kuoli kolme vuotta sitten, niin juuri tällaiset hetket.. kaikki juhlapyhät yms. tuntuivat todella vaikeilta. Ensimmäinen vuosi oli pahin (eli se on ihan totta, mitä siitä sanotaan). Isäni kuolemasta tulee tänään kuluneeksi tasan 3 kuukautta.
Moni läheinen, ja myös suurin osa ystävistäni tietää, että minulla ei ollut mikään helppo suhde isäni kanssa. Hän oli läheinen, niinkuin sanotaan.. mutta kuitenkin etäinen. Tähän oli monta syytä. Yksi niistä oli yksinkertaisesti se, että äiti ja isä erosivat minun ollessa vain 7-vuotias. Hän muutti pois, ja kävimme hänen luonaan joka toinen viikonloppu. Okei, kesällä oltiin 1-2 viikkoa, mutta se ei ole sama asia. Lisäksi oli muitakin ongelmia.
Niin, ikävä kyllä.. monelle liian tuttu kuningas, eli ”kuningas alkoholi” on varjostanut meidänkin perheen elämää. Iskä oli todella kiva, hauska, kekseliäs yms – kunhan pysyi selvin päin. Yritin – ja me kaikki lapset & muut läheiset yritimme – auttaa häntä vuosien varrella, vaikka kuinka monet kerrat, mutta turhaan. Vai oliko se kaikki turhaa? No, siltä se meistä tuntui.
Muistan hyvin erään tilanteen, vaikka siitä on jo vuosikymmeniä. Olin juuri jutellut humalaisen isäni kanssa puhelimessa. Hän oli masentunut ja allapäin. Ihmissuhteet takkusivat joka suuntaan mm. juomisen takia – taas kerran. Lupasin lähteä siellä käymään. Kirjoitin kuitenkin ensin kirjeen, ja ostin matkalta posliinisen enkelin. Itkin, kun annoin ne iskälle. Pyysin, että hän lukee kirjeen, ja rukoilin, että hän ei enää joisi. Tiukan paikan tullen käskin aina katsomaan tuota enkeliä. Se olisi hänen suojelusenkelinsä. <3
Olin ihan varma, että hän ei edes muista koko keskustelua seuraavana päivänä, mutta toisin kävi. Siitä hetkestä alkaen iskällä oli aina yöpöydällä tuo enkeli, ja kirjeeni hän säilytti myös. Välillä hän oli pitkiäkin aikoja juomatta. Jossain kohtaa jopa toista vuotta. Elämä hymyili taas, ja hän oli mukana monenlaisessa toiminnassa. Se oli se kaiken A & O! Sillä niin kauan, kun isällä riitti tekemistä, ja hän tunsi itsensä ”tarpeelliseksi”, hän jaksoi. Kunnes repsahti taas uudelleen.
Niinhän se on, että toisen ihmisen elämää ei voi kukaan muu elää, tai muuttaa. Tahto muutokseen, ja siinä pysymiseen, pitää lähteä ihmisestä itsestään.
Kyllä iskä yritti. Voi, monet kerrat! Hän yritti muuttua, ja hakea myös apua, mutta se ei todellakaan ole helppoa. Alkoholismi on sairaus. Se tuntuu unohtuvan monelta. Sinua kohdellaan hyvin eri tavalla, eri tahojen toimesta. Monessa paikassa olet täysin ”pohjasakkaa”, jolla ei ole mitään väliä. ”Juoppo mikä juoppo!” ..on kaikunut monista suunnista. Myös minä itse, olen sen tokaissut ilmoille vuosien aikana. Minäkin sain tarpeekseni monet kerrat, ja vannoin, että en enää ikinä soita hänelle. Lopulta kuitenkin soitin. Aina.
Niin. Entä jos ihan oikeasti haluaa apua? Haluaa muuttua? Mutta kukaan.. ei ota sinua enää tosissaan? Kukaan, ei usko, että pystyt siihen. Kukaan ei jaksa enää kannustaa, ja tukea. Se, jos mikä masentaa, ja vie varmasti loputkin voimat muutokseen. Tällä en tarkoita sitä, että ketään pitäisi hyysätä, ja asioita hyssytellä. En! Tiedän, miten raskasta on läheisillä & ystävillä tällaisessa tilanteessa, ja mitä vaan ei tarvitse kestää. Mutta asiat ei ole vaan niin yksinkertaisia. :/ Keskustelu ym. apua voi olla todella vaikea saada, ja se on niin väärin! Niin monet asiat helpottaisi heti, kun saisi edes puhua jollekin (täysin riippumattomalle taholle) olostaan, ja murheistaan. Se ei toki poista kaikkia ongelmia, ja on usein vasta mahdollisen muutoksen alku. Mutta jostain pitää aloittaa.
Viime vuosina isä sai taas elämäänsä raiteilleen. Suurena apuna hänellä oli mm. HelsinkiMissio, ja oman seurakunnan diakoni & vapaaehtoiset. Näiden tahojen toiminnasta iskä kertoi monet kerrat minullekin, ja oli kiitollinen saamastaan avusta & tuesta. Hän laittoi aina meidän synttäri- ja joululahjojen mukaan esitteitä, joissa kerrottiin mitä apua näistä paikoista voi saada.
Pikku siskolleni (nuorin meistä) hän uskoutui myös monet kerrat. Puhuttua tuli myös niistä kipeistä asioista, joista ei ennen sanottu kasvotusten sanaakaan. Isällä oli myös läheisiä ystäviä, joiden kanssa ystävyys oli säilynyt – kaikesta huolimatta – vuosikymmenien ajan. Heistäkin hän oli loppuun asti todella kiitollinen. <3
Iskä oli liimannut tyttäreni 1v. kuvan kehykseen ihan ekan kuvan tytöstä. Ja pikku murun tekemän lapun, jonka hän antoi joskus vaarille, kun käytiin yhdessä kahvilla Helsingin keskustassa.
Iskä lähti (äidin tapaan) aivan liian varhain, ja se surettaa minua kovasti. Hänen kuolemansa johtui aivan muusta, kuin juomisesta. Hänellä olisi ollut vielä elämää edessä. 🙁 Ja vaikka meillä oli vaikea suhde isän kanssa, niin se ei tarkoita sitä, ettenkö häntä kaipaisi & surisi. Hän on isäni, niin hyvässä kuin pahassa. Aina.
Olen onnellinen & kiitollinen siitä, että äiti ja isä ehtivät molemmat nähdä meidän kaikkien lasten kasvavan aikuisiksi, olla mukana mm. meidän häissä <3, iloita (omalla tavallaan) lapsenlapsista jne. Tyttäreni sai tutustua heihin molempiin, ja se on jotain niin arvokasta, mitä ei voi rahassa edes mitata. Minä en koskaan ehtinyt nähdä omia vaarejani, ja se on harmittanut minua aina. Lapsena tuntui epäreilulta, että minulla ei ollut pappaa tai vaaria lainkaan.
Kun isä joutui ennen kuolemaansa sairaalaan, sain onneksi vielä jutella hänelle puhelimessa. Koronarajoitusten takia käynnit oli kielletty. Viimeiseksi jäänyt puhelu oli tärkeä, siitä jäi hyvä mieli. Myös tytär jutteli silloin hetken aikaa vaarin kanssa. Iskä sanoi kaiken olevan hyvin – se helpottaa mieltä.
Luin sen isälle kirjoittamani kirjeen, kun pakkasimme hänen asuntoa. Minulla tuli itku. Enkeli? Se oli mennyt rikki. En tiedä miten/milloin se oli hajonnut, mutta sillä oli jalat poikki. 🙁 Minulla meni kylmät väreet. Isäni nimittäin kaatui ennen kuin joutui sairaalaan, ja hänellä murtui toinen jalka. Juuri se ainut ”terve” jalka, sillä toisen jalan kanssa oli ongelmia.
Särkynyt enkeli…
Ihmissuhteet voi olla niin pirun hankalia joskus! Välillä tuntuu, ettei kestä toista yhtään, ei jaksa hänen touhujaan, sekoilujaan yms. Mutta… et halua myöskään menettää ketään. <3 Minä olen oppinut tämän kolmen kuukauden aikana isästäni paljon uutta. Olen törmännyt asioihin, joista en ole tiennyt mitään. Ymmärrän nyt monta asiaa ihan toisella tavalla – kun tiedän. Vastaan on tullut myös niitä raivostuttavia juttuja, mutta en halua miettiä niitä sen enempää. Minä haluan säilyttää isästäni kauniin muiston. Haluan vaalia, ja muistaa niitä hyviä asioita. Niitä, joista tulee hyvä mieli. 🙂
Voimaa tähän(kin) päivään. 🙂
Kauniita muistoja on todella paljon. Valokuvia katsellessa hymyilyttää, miten onnellisia hetkiä on esim. lapsuudesta. Tulen aina muistamaan mm. iskän rakentaman helikopterin, leikkimökin jne. Minulla on muistot ja kokemukset ekoista ulkomaanmatkoista (jotka iskä mahdollisti). Muistan isäni järjestämiä yllätyksiä mm. syntymäpäivilleni.. tai hetket, jolloin hän leikkii oman tyttäreni kanssa, ja syö käpy-soppaa. <3
Join tänä aamuna teetä tuosta mukista, jonka otin mukaan isän asunnolta. Me ollaan kumpikin vesimiehiä (länsimainen horoskooppi), ja iskällä oli tapana sanoa minulle; ”Mitäs me vesimiehet?”. <3 Hän on siis tavallaan läsnä tässäkin päivässä, vaikka en voi häntä enää nähdä, tai kuulla.
Kauniita ajatuksia, ja terveisiä.. sinne jonnekin! <3 <3 <3
<3:lla
Tiina
"Onnen kyyhky lentää kaukomailta entää Onnen kirjettä kuljettaa kirjeen kelle kantaa Onnen hälle antaa Kuka tänä päivänä onnen saa? Tiina tänä päivänä onnen saa!"
Iskä lauloi tämän minulle AINA syntymäpäivänä, ja Tiinan-päivänä. <3