Tämä aika keväästä ei ole helppo. Lähestytään päiviä, jolloin sekä äitini, että isäni ovat lähteneet tästä maailmasta. Ensin kuoli äiti v. 2017, ja sitten isä, viime keväänä. Isä kuoli koronaan.
Suomessa suruliputettiin eilen, pitkäperjantaina (osassa maata) koronan uhrien muistoksi. Helsingin piispa Teemu Laajasalo ehdotti tätä suruliputusta, jonka tarkoituksena oli siis muistaa heitä, jotka ovat menehtyneet koronaan suomessa, tai muualla maailmassa. Ja myös heitä, jotka ovat koronan aikana menettäneet läheisensä. Eivätkä ole päässeet kunnolla hyvästelemään. Meille kävi juuri niin, emme päässeet hyvästelemään isää, emmekä myöskään äitiä. Vuonna 2017 terveyskeskuksemme vuodeosastolla jylläsi nimittäin norovirus, eikä silloinkaan vierailulle päässyt, kuin saattohoidossa olevien omaiset. Äiti kuoli vappupäivänä. Eristys olisi purkautunut seuraavana päivänä.
Luin jokin aikaa sitten uutisen siitä, miten tällä hetkellä omaisten kriisityö vaatii pitkäkestoista työskentelyä. Tämä poikkeustila, ja jatkuva koronauutisten vyöry voimistavat turvattomuuden tunnetta, ja pitkittävät myös surureaktiota. Kyllä. Minun vatsassani kouraisee aina syvältä, kun näen tietyn kuvan viime keväältä; Laakson sairaalan pihalle tuodut ruumiskontit.
Haavat revitään auki aina uudelleen, ja uudelleen, kun nuo kuvat lävähtävät silmille. Pahimmillaan luen silloin myös vähättelyä koronaan liittyen tyyliin; ”Kuinka moni tähän on oikeasti edes kuollut?” Tai.. ”Ne jotka on koronaan kuolleet, olisivat kuolleet muutenkin!”. Kommentit loukkaa ja sattuu.
Elämä jatkuu. Toki! <3 Mutta surutyö on jotain sellaista, mikä täytyy tehdä. Ei ole olemassa mitään tiettyä aikaa, minkä siihen ”saa” tai pitää käyttää. Jokainen meistä elää, ja käsittelee asioita omalla tavallaan. Näin myös surutyössä.
Viime aikoina korona on tullut taas ”lähelle”. Monia ystäviä, ja tuttavia – perheineen – on sairastunut. Kaikilla tauti ei ole ollut helppo. Viimeksi kerroin siitä, miten päädyimme ottamaan oman lapsen kotiopetukseen, kun riskit lähiopetuksessa alkoivat olla liian suuret. Tänään tuli neljä viikkoa täyteen kotikoulua. Toivon edelleen kovasti, että tilanne helpottaisi niin, että lähiopetukseen olisi turvallista palata. Juuri nyt näin ei ole.
Kotikoulu on sujunut edelleen todella hyvin. Iloa ja onnistumisia on koettu paljon. Lapsen opettaja on antanut hyvää & kannustavaa palautetta työskentelystämme. Se tuntuu ihanalta! 🙂 Kotona opiskelussa on paljon hyviäkin puolia; tehtäviä saa tehdä rauhassa & omaan tahtiin, ilman hirveää hälyä, jatkuvaa keskeytystä, tai odottelua.
Meillä näkyy kyllä nyt selvästi se, kun tietty ylimääräinen kuormitus vähenee; lapsi ei ole niin väsynyt koko ajan, ja lisäksi hänellä on ollut näiden viikkojen aikana oikein luovuuspuuska! (varmaan juuri siksi, että ei ole niin väsynyt koko ajan). Upeita piirustuksia, maalauksia, askarteluja, lauluja jne syntyy kuin liukuhihnalta. 🙂 Ja ollaan me toki niihin kavereihin & opeen yhteyttä pidetty. Onneksi on puhelimet, videopuhelut, sähköpostit, Meetsit ym.. Ulkona on käyty turvavälin päästä moikkaamassa parasta kaveria. Torstaina tyttö sai häneltä kortin ihan perinteisellä kirjepostilla. Se oli ihana yllätys! <3
Olen ollut kiitollinen siitä, että olen pystynyt lasta kotona opettamaan. Se ei ole itsestään selvää. Olen oppinut lukemaan entistä paremmin oireita, jotka viittaavat esim. alkavaan migreenikohtaukseen. Näin ollen pystyn reagoimaan siihen heti. Sitä en valitettavasti pysty ennustamaan kuinka monta kertaa Horton-särky alkaa aina uudelleen. Mutta.. täytyy antaa itselleen armoa; kaikkea en voi hallita! Jos minulle tulee paha kohtaus, tai tulen todella kipeäksi, niin sitten minun täytyy levätä. Sitten asiat järjestetään toisella tavalla. Kaikkea ei voi etukäteen suunnitella. Tai no… voi, mutta asiat voi mennä lopulta ihan toisin.
Niin, pitäisi muistaa levätä, ja muutenkin pitää huolta itsestä. Voi kunpa me aina muistaisimme tämän. Joskus elämä pysäyttää totaalisesti. Koronan lisäksi, kenen tahansa kohdalle voi – koska tahansa – tulla tämä pysäytys. Myös heille, jotka eivät koskaan ole kipeänä. Heille, jotka ovat muille niitä ”tukipilareita”. Meidän perheessä tällainen henkilö on aina ollut minun veljeni. Kuten ystäväni totesi; hän on teidän kallio! <3
Niin on. On aina ollut! <3 Juuri siksi järkytys oli kova, kun Tuomo sai sairaskohtauksen reilu pari viikkoa sitten. Tuntui, että kaikki sisuskalut pyörähti ympäri, kun hän soitti minulle sairaalasta. Iski todella iso huoli ja hätä; eihän Tuomolle voi käydä näin!! Samalla kirosin, miten epäreilua elämä taas on. Minun rakas veljeni on maailman kiltein, ja hyväsydämisin ihminen. Hän on aina auttanut muita, pitänyt huolta muista. MIKSI juuri HÄN?
Luojan kiitos Tuomo pääsi nopeasti hoitoon, ja kuntoutus on jo hyvässä vauhdissa. Suojelusenkelit oli kyllä matkassa. Tämä kaikki muistutti (taas kerran) siitä, miten kiitollinen saa olla ihan jokaisesta päivästä. Miten turhia monet pienet murheet on, kaiken tällaisen rinnalla.
Olen pohtinut tällä viikolla monta kertaa; Mikä mahtaa olla tämän elämän oppiläksy?
Äitini sanoi minulle ennen yhtä leikkausta; ”Älä huoli, hyvin kaikki menee! Sinut on niin monessa liemessä keitetty. Sinut on valmisteltu tähän”.
Onko se oppiläksy ehkä kuitenkin se, että elämässä kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä. Olit valmis tai et?
Hyvää pääsiäistä kaikille! Pysykää terveinä <3
<3:lla
Tiina
